For Honor

For Honorin tarinatila tuntuu päälle liimatulta, mutta se ei välttämättä häiritse toisin kuin Titanfallille kävi. For Honorissa kyse on intensiivisistä miekkailuista, joissa on kiinnitettävä huomiota vastustajan liikkeisiin, mikäli mielii voittaa. Lyhyesti sanottuna For Honor on vertaansa vailla oleva moninpelikokemus.

Aluksi on valittava, kenen joukoissa seisoo. Ryhmittymiä on kolme: ritarit, samurait ja viikingit tappelevat joka neliömetristä pelimuodossa nimeltä Faction War. Jos esimerkiksi voittaa ottelun Dominion-muodossa, tuo se pisteitä omalle ryhmittymälle. Tämä taas saavuttaa hieman lisää maata omalle porukalle. Tällainen lisäys on loistava, sillä se saa jokaisen ottelun tuntumaan merkitykselliseltä. Eikä ainoastaan oman henkilökohtaisen panoksen vaan koko ryhmittymän osalta. Jos esimerkiksi samurait ovat johdossa, heidän logonsa ilmestyy kartan eri puolille johtavaa asemaa osoittamaan.

Kentällä lipuissa heiluva logo ei ole ainoa asia, joka muuttuu. Erikoista kyllä myös lämpötila voi vaihtua. Kartan pohjoisosa on viikinkien asuttama, ja odotetusti hyvin kylmää aluetta. Samurait suosivat metsäistä aluetta, jossa puut ja lehdet luovat suuria varjoja maahan. Ritarit ovat taasen tottuneet avoimeen ja kirkkaaseen maastoon, jossa lähestyvän vihollisen näkee jo kaukaa. Lämpötila ei vaikuta ottelijoiden suorituskykyyn, joten viikinki ei esimerkiksi muutu tehokkaammaksi taistelijaksi kylmässä.

Faction Warin lisäksi testaamaan pääsi myös moninpelimuotoa nimeltä Elimination. Tappelut käydään neljä vastaan neljä -periaatteella, ja eriä on yhteensä viisi. Kaikki vastustajat on määrä ottaa hengiltä. Kuollut pelaaja pysyy kuolleena seuraavaan erään asti. Maahan eli niin sanotusti downiin tippuneen kaverin pystyy nostamaan, ellei vastapuoli ole päässyt tekemään lopetusliikettä. Näin ollen pahiksen maahan saatuaan on viisasta odotella ruumiin vierellä niin kauan, kunnes tyhjän potkaisu on tapahtunut. Otteluiden taktiikka muuttuu tässä pelimuodossa hyvin nopeasti. Suoraviivaisen ryntäämisen sijasta on yleensä kannattavaa odottaa kaveria avuksi, ja hyökätä sitten ylivoimalla poloisen vastustajan kimppuun.

Kaikkien kolmen osapuolen yhtäaikainen tappeleminen moninpelissä tuntuu ärsyttävältä. Tämä vain korostuu Faction War -muodossa, jossa jokainen pyrkii tuottamaan kunniaa omalle ryhmittymälleen. Tarinallisesti moisessa yhtäaikaisessa kähinässä ei ole järkeä. Todennäköisesti tarina ei muutenkaan For Honorissa kovinkaan korkealla sijalla, mutta silti asia harmitti testisession aikana. Tarinatilassa ryhmittymät ovat erillään. Tämä mahdollistaa konfliktin näkemisen kolmesta eri näkökulmasta, ja jokainen ryhmittymä kokee käyvänsä oikeutettua sotaa. Kehittäjät voivat katsoa onnistuneensa, mikäli pelaaja saadaan välittämään kaikkien kolmen osapuolen omista motiiveista keskinäiseen kähinään.

Näin ollen siemenet kiinnostavalle tarinalle ovat olemassa, mutta tekijät tuskin hyödyntävät sitä. Ensimmäisessä pelatussa tehtävässä soluttauduttiin pahisten leiriin, ja taisteltiin tie läpi kummallisissa paikoissa oleilevien vartijoiden osoitettuun maaliin asti. Ohi hiiviskely ei varmaankaan ole edes mahdollista, ja suoraan sanottuna yksin pelaaminen ei ole hauskaa. For Honorissa homman nimi on vastustajan liikkeiden lukeminen ja niihin reagoiminen. Tasapainoilu puolustamisen ja hyökkäyksen välillä on vaikea saavuttaa, mutta erittäin tyydyttävää aina tapahtuessaan. Tämä dynamiikka katoaa kokonaan tekoälyä vastaan tapellessa. Jokainen kohtaaminen tuntuu identtiseltä, koska jokainen pahis käyttää samaa taktiikkaa. Moninpelissä ei voi samalla tavalla oppia pahiksien liikkeitä, koska oikea ihminen käyttäytyy paljon arvaamattomammin.

Yksinpeli on selvästi se huonompi osuus For Honorissa moninpelin rinnalla. Onneksi yksin pelaamisen voi kokonaan ohittaa, ja keskittyä pelkästään verkkokarkeloihin oikeiden ihmisten kanssa. For Honor jos mikä on peli, jossa kannattaa keskittyä sen selkeään vahvuuteen.