Project Cars 2

2015 julkaistu Project Cars lukeutuu viime vuosien mielenkiintoisimpiin ajopeleihin. Se oli budjettiinsa nähden äärimmäisen kunnianhimoinen hanke, joka kehitettiin harvinaisella joukkoistetulla testausmenetelmällä ja maksoi jopa osinkoja joukkorahoittajille. Pelinä se onnistui luomaan pääosin mainion rata-autoilukokemuksen sääntöineen ja vaihtelevine sääolosuhteineen, mutta kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Kritiikkiä herättivät muun muassa konsoliversioiden pelattavuus, itsepintaiset pikkubugit ja osittain lupauksista poikennut sisältö. Esimerkiksi ovaalit kehitettiin mutta niitä ei julkaistu peliin.

Project Cars 2 ei ole tietenkään täysin uusi peli, mutta se vaikuttaa ihan merkittävältä parannukselta edeltäjäänsä verrattuna. Kaikki on hienompaa ja monipuolisempaa tähdäten entistä elähdyttävämpään kokemukseen. Sarjan kypsyminen näkyy jo tyylikkäässä päävalikossa, joka muistuttaa enemmän EA:n sporttijärkäleistä kuin ruohonjuuritasolta ponnistavasta indie-pelistä. Ratojen määrä on kohonnut parillakymmenellä yli 60:een (plus eri leikkaukset), ja autojakin riittää enemmän kuin tuplaten: yli 180. Eikä kaikki ole vain lisää sitä vanhaa. Kokonaan uuden säväyksen tuovat intensiiviset rallikross-kilpailut, jotka puskevat pelin osittain Dirt 4:n tontille. Niin, ja entäs ne ovaalit? No nyt niitäkin löytyy muutama.

Slightly Mad Studios on työskennellyt myös ajomekaniikan eteen. Esimerkiksi rengasfysiikat ja force feedback -tehosteet ovat saaneet hienovaraista rikkautta, joka tekee autoista eläväisempiä ja hauskempia ajaa. Ero ilmenee etenkin mutkissa ajaessa. Auto ohjautuu terävämmin ja tunne renkaiden päällä kulkemisesta ilmenee ratin kautta selkeämmin. Painonsiirtymä voi helposti horjuttaa auton tasapainoa, ja pelaajan on aktiivisemmin osallistuttava ohjaamiseen, jos autoa haluaa viedä äärirajoilla eteenpäin. Project Cars 1 tuntuu vertailussa aavistuksen ylimalkaiselta ja vaisulta.

Force feedback on nyt myös helpommin kustomoitavissa. Teknisen säätövalikon sijaan pelissä on kolme esiasetettua tyyliä - immersiivinen, informatiivinen ja suodattamaton - joita voi sitten hienosäätää muutamalla helposti tajuttavalla liukusäätimellä. Asetusten muuttaminen onnistuu jopa session aikana, joten pikkukorjausten takia ei enää tarvitse peruuttaa peliä ja palata päävalikkoon.

Uramoodiin ei kannata odottaa suuria mullistuksia, mutta presentaation uudistuksella on saatu aikaan vaikutelma paljon mielenkiintoisemmasta ja koherentimmasta moodista. Kaudet, sarjapisteet ja saavutukset ovat nyt selkeämmin esillä, kuin myös kutsukilpailujen avaamisen edellytykset. Teema on edelleen tuttu - nouse junnusarjoista ylöspäin - mutta toiminta pysyy juuri niin vaihtelevana kuin itse haluaa, sillä peli ei pakota kulkemaan mitään tiettyä urapolkua. Ajettavat sarjat ja kausien pituudet ovat pitkälti itse päätettävissä.

Ennakkotestin alkajaisiksi hyppäsin Formula Rookien puikkoihin Xbox 360:n ohjainta käyttäen (PC:llä). Konsolikontrollit olivat yksi kritiikinaihe alkuperäisessä pelissä, ja kehittäjät ovat luvanneet siihen parannusta. Ainakin tällä alusta- ja ohjainkombinaatiolla meno oli suhteellisen jouhevaa jopa kiikkeriä pikkuformuloita ajaessa. Ote ohjaukseen saa edelleen olla aavistuksen hienovaraisempi kuin Forzan kaltaisissa pädille suunnitelluissa peleissä, mutta pelattavuus ei mielestäni ole mikään ongelma.

Kilpailu Uuden-Seelannin Ruapuna Parkissa oli erityisen mieleenpainuva, sillä kilpailun aikana radalla oli pakkasta ja tuulen kuljettamat usvapilvet vaikeuttivat näkyvyyttä. Renkaiden pitäminen toimintalämpötilassa tuntui hankalammalta kuin lämpimämmillä radoilla, esimerkiksi Portugalin Algarvessa, ja olin jopa lipsauttaa itseni ulos kilpailusta pääsuoran jälkeisessä mutkassa. Yksi esimerkki parannettujen sääolosuhteiden vaikutuksesta.

Formuloista siirryin Clio Cupiin ottamaan tuntumaa koppiautoihin. Samalla vaihdoin ohjaimen Fanatecin uuteen CSL Elite PS4 -rattiin. Ihastuin ajotuntumaan siinä määrin, että unohduin hinkkaamaan Oulton Parkin harjoituksia täydet 30 minuuttia. Se osoittautui myös hyväksi näytöksi siitä, miten rata kehittyy olosuhteiden muuttuessa. Oulton Parkissa sattui satamaan harjoitusten alussa ja pito oli vähissä. Ennen pitkää sateet kuitenkin väistyivät ja rata alkoi kuivua. Ensin kuivaa pintaa paljastui ajouralta ja nyppylöiltä, joilta vesi valuu pois, lopulta lätäköitä näkyi enää notkelmissa ja nurmikentillä. Muutoksella oli myös selvä vaikutus ajettavuuteen. Ratadynamiikat eivät tietenkään ole täysin uutta tässä sarjassa, mutta eron mallinnuksen yksityiskohdissa kyllä huomaa. Se povaa mielenkiintoisia taktisia käänteitä etenkin pidempiin kilpailuihin.

Kokeilin pikaisesti myös rallikrossia Norjassa, jääajoa Ruotsissa ja ajoin indycar-kilpailun Daytonan ovaalilla. Päällimmäisenä mieleen nousi, miten suuresti eri autojen tuntuma poikkeaa toisistaan. Pehmeästi jousitetun ralliauton pyörittely on täysin eri kokemus kuin ovaalin nuoleminen matalalla indycarilla. Uusien autojen ja luokkien yksilöllisyyteen on panostettu todella perusteellisesti, mikä osoittaa viimein sitä monipuolisuutta, johon ensimmäinen osa ei aivan yltänyt.

Viimeistelystä en ole vielä yhtä vakuuttunut, koska pikkuongelmia riittää enemmän kuin tässä vaiheessa toivoisi. Niistä mainittakoon ainakin varikolla bugittava tekoäly, joidenkin asetusten odottamaton resetoituminen ja laskematta jääneet jokerikierrokset rallikrossissa. Toki on totta, että julkaisuun on vielä pari kuukautta. Paljon ehtii tapahtua, ja on ehkä jo tapahtunutkin. Mutta toisaalta peli on laaja, koetelleen jälleen sitä mikä itsenäisille studioille on mahdollista. Pahimmassa tapauksessa kaikkea ei ehditä puunaamaan julkaisupäivään mennessä, ja ottaen huomioon pelin vahvat perustukset, loppumetreillä kompurointi olisi todella sääli.

Jos vain viimeistelyssä onnistutaan, on Project Cars 2:lla kaikki eväät nousta jopa vuoden ajopeliksi. Ainakaan sen teknologia ja sisältö eivät kalpene isommille haastajille, vaan peli näyttää löytäneen houkuttelevan balanssin lähestyttävän esitystavan, monipuolisten kilpailujen ja syvän simulaatiomaisen ajokokemuksen väliltä.