Detroit: Become Human

Markus on bussin takaosassa. Kyseessä ei ole viileiden kundien takapenkki koulubussin lailla. Kyseessä on toisen luokan olentojen osasto. Toimintamalli tunnettiin Detroitissa rotuerotteluna 1940-luvulta 1960-luvulle. Vuonna 2038 bussin takaosalla erotetaan androidit ihmisistä, ja samalla erotetaan kaksi erilaista maailmaa toisistaan. Pian otetaan kuitenkin askel moisen erottelun poistamiseksi, sillä androidit murtautuvat ulos jotenkin. Tämän verran Detroit: Become Humanin tarinasta suostuttiin paljastamaan.

Sain tilaisuuden pelata melkein kaksi tuntia kestävän aloitusjakson Detroit: Become Humanista. Samalla peli esittelee kolme päähenkilöä: Markus, Connor ja Kara. He kaikki ovat keskenään hyvin erilaisia androideja. He tekevät päivittäisissä elämissään hyvin erilaisia tehtäviä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Connor on androidipoliisi, Markus auttaa jokapäiväisissä askareissa ja Kara on hädin tuskin täysi-ikäinen lapsenvahti. Erilaiset henkilöhahmot mahdollistavat tarinan kertomisen hyvin erilaisilta kannoilta tarkasteltuna, mukaan lukien lähisuhdeväkivalta ja pieniin lapsiin kohdistuva nöyryyttäminen.

Detroit: Become Humanissa on kaksi pelimuotoa. Casualissa vähemmän vapaa kamera ohjaa tiukemmin läpi tarinan päästäen päiviltä vähemmän ihmisiä siinä sivussa. Toisessa pelimuodossa kokeneemmat pelaajat pääsevät päättämään enemmän pelin kulusta. Kyseessä on interaktiivinen tarina sanan varsinaisessa merkityksessä. Heavy Rainia ja Beyond: Two Soulsia pelanneet tietävät, mitä on tulossa. Tämä ei ole toiminnantäyteinen ammuskelu Call of Dutyn malliin tai hengästyttävä seikkailu Unchartedin tyyliin.

Detroit: Become Human on positiivisessa mielessä hidas peli, joskin ajoittain on tehtävä nopeita päätöksiä. Jokainen kohtaus seuraa samanlaista kantavaa ideaa. Esittelyn jälkeen paikkaa voi tutkia vapaasti liikuskellen hitaasti paikan päällä, ja sitten tilanne kehittyy huippuunsa. Aina kyseessä on kuitenkin tilanne elämästä ja kuolemasta. Yksi väärä päätös voi muuttaa kaiken.

Varsinainen pelattavuus on siis tutkimista ja analysointia. Katsellaan ympäristöä, puhutaan asianosaisille ja yhdistellään saatuja johtolankoja pohdiskellen asioiden oikeaa laitaa. Päätöksien tekeminen on keskeinen osa pelaamista kaiken aikaa. Connor-poliisin kohtauksessa on kaikkiaan kuusi erilaista ratkaisuvaihtoehtoa, ja noihin ratkaisuihin voi päätyä erilaisia reittejä pitkin. Eloonjääneet ja kuolevat riippuvat siitä, miten vauhdikkaasti kohtauksen selvittää, kenelle esittää kysymyksiä ja mitä ehtii tutkia tai jää tutkimatta. Osa keskusteluvaihtoehdoista on lukittuna, ellei jotain tiettyä ole selvinnyt ennen kyseistä keskustelua. Onnistumisen todennäköisyys näytetään reaaliajassa androidiselle poliisille. Mikä sitten lopulta on se onnistuminen, riippuu tietenkin pelaajasta itsestään.

Tämä on minun mielestäni Detroit: Become Humanin suurin vahvuus. Tunnetilat onnistutaan välittämään sohvalle asti. Isänä tunnen sisälläni pelon, että minustakin voi tulla samanlainen kuin pelin narkomaani-Toddista, joka nähdään Kara-androidin näkökulmasta. Saattaa hyvinkin olla, että erilaisessa elämäntilanteessa oleva pelaaja kokee Detroit: Become Humanin hyvin tylsäksi kokemukseksi.

Oikea-aikaista nappien painelua vaativat quick time eventit eli QTE-hetket tekevät paluun. Esimerkiksi edellä mainitussa Toddin ja Karan kohtauksessa päädytään tappelemaan fyysisesti, ja tilanne on kieltämättä toteutettu varsin jouhevasti. Mutta se on silti nappien painelua oikeaan aikaan. Detroit: Become Human toimisi paremmin ilman niitä. Toisaalta tällaisen pelin tekeminen on varmasti erittäin vaikeaa, ja ehkä monia jaksoja ei voisi toteuttaa hyvin ilman oikea-aikaista nappien painelua.

Pelaajan oma toiminnanvapaus on varsin rajoitettua kaikin puolin. Ainakin alkuvaiheessa "vapaat" jaksot ovat poikkeuksellisen pieneen tilaan rajattuja. Erityisesti tämän huomaa siitä, että kaikki henkilöhahmot kävelevät erittäin jäykästi ja tarkoin määritetysti. Vapaastikin liikkuminen pitää tempon hyvin hitaana ja jäykkänä. Tämä johtaa siihen, että osa kohtauksista ei tunnu niin luonnollisilta kuin sopisi odottaa.

Joka tapauksessa kaikki näyttää oikein hyvältä Detroit: Become Humanissa. Kokonaisuus on erittäin hyvin suunniteltu, ympäristö tuntuu uskottavalta ja ainakin nähdyn perusteella valittu tyyli on onnistunut. Yksityiskohtia riittää yllin kyllin, joiden avulla kaupungista tehdään elävän tuntuinen. Quantic Dreamin peli rullaa tasolla 4K ja HDR, joten grafiikka on sanalla sanoen tarkkaa iholla valuvia vesipisaroita myöten. On silti jälleen kerran varoitettava, että ajoittain Detroit: Become Human on hyvin hidas peli. Samaan aikaan verkkainen tempo antaa mahdollisuuden ajatella pelin teemoja syvällisesti.

Äänimaailma ja musiikki ovat nekin onnistuneita. Kaikkien osatekijöiden nivoutuessa yhteen saadaan taideteos, johon pelaaja voi itse vaikuttaa. Monisyinen tarina tuo juonen edetessä eteen aiemmin tehtyjä valintoja, jotka vaikuttavat jatkoon. Mitä tarkemmin tutkii paikkoja ja miettii toimintaansa, sitä enemmän on käytössä mahdollisuuksia oikean ratkaisun tekemiseksi. Mikä sitten onkaan se oikea ratkaisu? Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta.