The Division 2: yksinpeli ja endgame co-op

Ubisoft on ennakkoon rummuttanut paljonkin sitä, miten paljon parempi The Division 2:n niin sanottu endgame on verrattuna alkuperäiseen The Divisioniin. Nyt ymmärrän sen itsekin pelattuani muutaman tunnin ajan juurikin endgamea. On kuitenkin paljon muita siistejä uudistuksia, joista ei ole puhuttu mitään. Ehkä Ubisoft haluaa yllättää pelaajat? Gamereactor lensi taannoin Pariisiin pelaamaan kampanjaa sen ensimmäiset kolme tuntia, ja päälle muutaman tunnin testin endgamea.

Gamereactorin aiemman ennakon Dark Zonesta ja PvP-pelaamisesta voi lukea täältä. Polttavin kysymys jäi kuitenkin ilmaan: onko The Division 2:n pelaaminen hauskaa myös yksin? Tätä testatakseni päätin aloittaa kampanjan pelaamisen yksin, enkä katunut päätöstäni.

Washington on huomattavasti monipuolisempi ja uskottavampi ympäristö verrattuna Manhattaniin. Näin kadulla muutaman peuran syömässä ruohoa, ja pian kohtasin joukon ihmisiä etsiskelemässä ruokaa ja muita tarvikkeita. Maailma tuntuu olevan täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka kaikki yhdessä auttavat tekemään pelimaailmasta aidon ja elävän. The Division 2 ei enää tunnu videopeliltä, vaan enemmänkin realistiselta kuvaukselta maailmanlopun jälkeisestä yhteiskunnasta.

Enää kaduilla ei kohdata samoja pahiksia uudestaan ja uudestaan, eikä törmätä samaan ruumiinryöstäjään aina uudestaan ja uudestaan. Käytin paljon aikaa TV-tornien haltuun ottamiseen ja alueen tyhjentämiseen pahiksista. Kohtasin erilaisia pahiksia omine tavoitteineen ja keräsin tavaraa oman tukikohdan päivittämistä varten. Toisin sanoen varsinaisten tarinatehtävien välillä on paljonkin tekemistä tarjolla. Oli vaikuttavaa huomata, kuinka pelimaailma jatkaa kulkuaan eteenpäin, vaikkei pelaaja siihen aktiivisesti vaikuttaisikaan.

Ensimmäisissä tehtävissä etsiskeltiin enimmäkseen muita agentteja ja käynnisteltiin toimintoja, jotka auttavat paremmin selviytymään. Jo ensimmäisissä tehtävissä kohdattiin useita uusia vihollistyyppejä. Näitä olivat muun muassa robottikoira, itsemurhapommittaja ja raketinheittimellä pelaajan suojastaan pois ajavat pahikset. Onneksi myös ympäristöt vaihtelivat, ja tehtävän rytmitys oli onnistunut.

Harmillisesti itse tarina ja henkilöhahmot eivät edelleenkään ole se osa-alue, jolla The Division 2 loistaa. Päähenkilö on mykkä tyhjä taulu, ja B-elokuvien tasoa olevat henkilöhahmot jäävät hyvin ohuiksi. Kohdattavien ihmisten ainoa tehtävä on kertoa, mitä pelaajan pitää seuraavaksi tehdä. Kolme tuntia pelattuani en onnistunut muistamaan yhdenkään henkilöhahmon nimeä tai motiiveja. Onneksi tarinan päätyttyä pelattavuus vain paranee entisestään.

Julkaisun yhteydessä maksimitaso on 30, jolloin erikoistumiset avautuvat. Kyse on periaatteessa kolmesta eri hahmoluokasta, joista kullakin on omat erityiset aseensa ja kykynsä. The Survivalist on parantaja, jolla on aseenaan erilaisia nuolia ampuva jalkajousi. The Sharpshooter on nimensä mukaisesti pitkän matkan toimija, jolla on tehokas tarkkuuskivääri. Valitsin itselleni The Demolitionistin, jolla on monikäyttöinen kemiallinen sinko. Sen avulla pystyy pakottamaan pahiksia pois suojistaan, liimaamaan isokokoisten vihollisten jalat hetkeksi paikoilleen erityisellä vaahdolla ja niin edelleen. Omassa neljän hengen tiimissäni oli kaksi demolitionistia, yksi sharpshooter ja yksi survivalist. Yhteistyö sujui varsin hyvin, ja tulosten tekeminen tuotti suuresti tyydytystä. Eri vihollistyypit tietenkin edellyttävät joukolta erilaisia lähestymistapoja. Joukon eri kykyjen yhdisteleminen oikealla tavalla oikeaan aikaan oli selvästi se menestyksen avain. Jos näin ei tee, tehtävät muuttuvat nopeasti hyvinkin vaikeiksi. Onneksi lopussa kiitos seisoo pelin parhaiden tavaroiden saamisen osalta.

Suurin osa endgamen tehtävistä on tarkoitettu kahdelle tai useammalle pelaajalle. Julkaisun jälkeen saatavissa raideissa eli Incursions-tehtävissä tarvitaan peräti kahdeksan pelaajaa. Pelissä on onneksi myös aktiviteetteja, joita voi suorittaa yksin keräten siten sitä parempaa roinaa. Suosikikseni muodostui Control Points. Jonkun ryhmittymän valtaamasta paikasta piti päästää päiviltä pahikset, joita oli yleensä kahdeksan tai enemmän. Sitten nurkan takaa tulikin vahvempi eliittipahis kavereiden kanssa, joka muutti tehtävän heti vaikeammaksi. Lopulta sinnikkyyteni palkittiin, jolloin alueen ottivat haltuun muut selviytyjät, ja samalla pääsin tutkimaan useita roinalaatikoita. Nämä tehtävät avautuvat jonkin ajan kuluttua uudestaan suoritettavaksi, joten kyseessä on ikuisesti saatavilla oleva keino kerätä itselleen parempia varusteita.

Huoleni koskien pelattavuutta ja erilaisia tehtäviä on se, että suurimmassa osassa tarkoituksena oli vain päästää vihollisia hengiltä, ja siinä kaikki. Uudet vihollistyypit tekevät tästä leipätyöstä aiempaa monipuolisempaa, mutta olisin silti toivonut esimerkiksi pientä pulmanratkaisua vaihtelua tuomaan. Kuulemma raideissa nähdään enemmän tätä pulmanratkontaa, ja kahdeksan pelaajan on toimittava yhdessä tehtävässä edistyäkseen hieman Destinylta opitun mallin mukaan. Toivottavasti sama pätee pelin muihinkin osa-alueisiin kuin vain niihin raid-tehtäviin.

Elävän maailman ohella niin animaatiot kuin äänisuunnittelukin on viety aivan uudelle tasolle verrattuna alkuperäisen The Divisionin Manhattaniin. Sama yleinen parantuminen pätee myös taisteluihin. Ohjaus on erittäin hyvä, ja aseiden käyttämisessä on riittävää munakkuutta. Näkemäni endgame-osuuden perusteella tuntuu siltä, että haluan pelata tarinan ikään kuin pois alta mahdollisimman nopeasti päästäkseni käsiksi siihen varsinaiseen asiaan, koska parhaat paukut tunnutaan säästäneen sinne loppuun.