Alan Wake

Alan Wake on kauhukirjailija, jolla on paha tyhjän paperin kammo. Mies ei ole saanut riviäkään kirjoitetuksi kahteen vuoteen, joten loma idyllisessä pikkukaupungissa, Bright Fallsissa, ei kuulosta herran korvaan lainkaan pahalta. Alan vie vaimonsa syrjäisellä järvellä olevalle mökille rentoutumaan, mutta kun pimeys ottaa kiinteän muodon ja kiskaisee vaimon tummaan veteen, on perään sukeltavan kirjailijamme hartioista rentous kaukana.

Wake havahtuu säpsähtäen kolarissa olleen auton ratista. Se pahansuopa pimeys on edelleen Waken kintereillä, ja siellä täällä lojuu otteita Waken seuraavasta kirjasta, jota hän ei kuitenkaan ole koskaan kirjoittanut. Tyhjästä tulleilla tekstinpätkillä on myös ikävä tapa muuttua todeksi, aina kirvesmurhaajia ja varjoista muodon ottaneita variksia myöten. Ja miksi Wake näkee hulluksi tulleen itsensä telkkarissa höpöttämässä kirjoittamisen tärkeydestä? Alkaa kujanjuoksu, jossa mielenterveyttään epäilevä Wake yrittää etsiä vaimonsa, ennen kuin painajaismainen pimeys nielaisee hänet, aivan kuten Bright Fallsin asukkaat.

Alan Waken premissi on klassista kauhua, jossa leikitellään hulluuden rajamailla ja pinotaan päälle peloista perinteisintä: pimeää. Kaikkialla vaanii vaara, varjoihin ei ole asiaa ilman taskulampun turvaa ja jatkuvasti joku - ei, vaan jokin - ajaa takaa. Siinä missä ruudun keskellä oleva Wake piirtyy aina tarkasti ja selkeästi, pimeyden riivaamat ihmiset ja esineet ovat ääriviivoiltaan epäselviä ilmestyksiä. Temppu on yksinkertainen, mutta tekee pelaajalle hyvin selväksi, ettei nyt olla tekemisissä minkään järjellä selitettävän kanssa.

Wakea vainoavat hirviöt ovat tavallisia kansalaisia, jotka pimeys on ottanut haltuunsa. Tuikitavallinen jantteri ei riivattuna ole kuitenkaan mitenkään vaaraton vastus. Kun häilyvän mutta ikävän kiinteän pimeyden peittämä kirvesmies humauttaa oikein olan takaa, voi vain olla kiitollinen siitä, että herra Wake osaa väistää kohti tulevia iskuja. Hidastetut kamera-ajot korostavat tyylikkäästi, miten läheltä se kirves loppujen lopuksi Waken kalloa kävikään. Pimeys voi riivata myös elottomia esineitä. Niin laatikot, kaapelikelat kuin maansiirtokoneetkin voivat ampaista ärjyen kimppuun, ja kohtijyräävä tonni terästä tekee tietysti pahaa jälkeä.

Pimeyden torjumisessa selkeästi tehokkain väline on se itsestään selvin vaihtoehto eli valo. Valon turvin Wake kykenee tuhoamaan pimeydestä sikiäviä kuvajaisia. Valo ajaa riivattuja olentoja verhoavan pimeyden kauemmas, jonka jälkeen ne ovat haavoittuvaisia perinteisille aseille. Tämän vuoksi valoraketit ja valokranaatit ovat pelin tehokkaimpia aseita - suuri väärä valoa kirjaimellisesti räjäyttää pimeyden paholaiset tiehensä. Vaikka idea valon voimasta onkin kekseliäs, sen varsinainen toteutus saa pelin maistumaan mannaakin paremmalta. Runsaasti toimintaa sisältävässä pelissä ei poikkeuksellisesti ole lainkaan tähtäintä, vaan luodikot sylkevät suunnilleen sinne minne fikkari osoittaa. Näppärää.

Valonlähteitä on aina liian vähän, ja kun sellaisen jossain näkee, se on aina selkeä merkki hetkellisestä turvapaikasta. Valolla ja varjolla leikkivä grafiikka on kaikin puolin erittäin tunnelmallista, ja öiset metsämaisemat klaustrofobisen täynnä vaaroja piilottelevaa kasvustoa. Yöaikaan Bright Falls on myös täynnä sumua, joka tekee taskulampun valokeilan kantamalle ikäviä. Tiivis sumu on kuitenkin enemmän tehokas tapa luoda aavemaista ja pelottavaa tunnelmallinen kuin mitään muuta, mutta elintärkeän valokeilan hajotessa vain muutaman metrin jälkeen hyödyttömäksi tunnelmavaloksi on vaikea olla pelkäämättä.

Alan Wake pätee myös äänimaailman saralta. Taustamusiikki vuoroin vaanii taustalla, vuoroin hukuttaa pelaaajan piinaavan intensiivisen pauhun alle. Ääniefektit ovat jykeviä ja ihastuttavan päällekäyviä, ja laukausten terävät pamahdukset halkovat kiitettävän korviahuumaavasti ilmaa. Ääninäyttelijätkin vaikuttivat taitavan hommansa, vaikka testatussa pätkässä olikin kohtuullisen vähän muuta kuin Waken monologeja. Ennen kaikkea soundtrackille poimitut kappaleet ovat harvinaisen täydellisesti valittuja, ja saivat allekirjoittaneen poikkeuksetta hihkumaan riemusta.

Pelot Alan Waken putkimaisuudesta ovat turhia. On toki totta, että pelaajan etenemismahdollisuudet ovat kovin rajatut, mutta se ei häiritse pätkääkään. Päin vastoin - testisession aikana ei tullut kertaakaan edes mieleen poiketa turvalliselta polulta, sillä synkässä metsässähän saattaisi piillä vaikka mitä! Lyhyet piipahdukset pusikkoon saivat sydämen pamppailemaan ja allekirjoittaneen hakeutumaan vikkelästi takaisin turvapaikan suuntaan. Koska pelaajan kintereillä on jatkuvasti jos jonkinsorttista pimeyden kätyriä, paikkojen hiljaksiin tutkiminen ei usein olekaan päällimmäisenä mielessä.

Wake pääsee taittamaan taivalta myös ajoneuvoilla. Testisessiossa ei kumijalka päässyt käryämään, mutta kuvan maasturi tuskin on ainoa käytettävissä oleva ajokki. Ainakin painajaisissaan Wake ajaa Evil Dead -elokuvista tutulla beigellä 1973 Oldsmobile Delta 88:lla. Viittauksia kauhugenreen löytyykin joka puolelta - Waken vanhanmallinen kirjoituskonekin on juuri samainen, kuin millä Stephen King tekstinsä vääntää.

Kyllä, olen myyty. Odotin Alan Wakelta paljon, mutta lyhyen testin perusteella luvassa on vielä enemmän. Pelissä on selkeästi vielä hiottavaa, mutta vaikka osa animaatioista jäisikin kulmikkaiksi tai tekstuureista näkyisi sahateräinen reuna, sillä ei ole mitään väliä. Tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kauhuseikkailu vakuutti käytännössä kaikin tavoin, enkä malta odottaa pääseväni koko pelin kimppuun. Vielä pari kuukautta...