Fable, monet seikkailut rankattuna huonoimmasta parhaimpaan

Tilaa uutiskirjeemme tästä!

* Pakollinen tieto

Sähköposti *

Nimi *

Rakastettu, ihana Fable. Ikuinen rakkaus, joka kestää ja kieltäytyy päästämästä irti huolimatta siitä, mitä voi parhaiten kuvailla pitkäksi ja pirun kylmäksi talveksi. Särkyneistä unelmista, rikkoutuneista lupauksista ja ennen kaikkea muutamista vakavista virheistä huolimatta näyttää nyt vihdoin siltä, että saamme sen Fablen, jota olemme kaikki niin innokkaasti odottaneet. Joten pyydän, Playground Games, älkää tuottaako meille pettymystä. Rikkinäiset lupaukset ovat kummitelleet Fablea alusta asti. Kukapa ei muistaisi Peter Molyneux'n puhuneen innoissaan siitä, kuinka puita voi istuttaa ja katsella niiden kasvua reaaliajassa? Sarja on aina ollut täynnä hänen omaleimaisia ideoitaan, puoliksi toteutuneita visioita ja eräänlaista naiivia uskoa siihen, että pystytään luomaan täydellinen pelimaailma. Monimutkainen, syvällinen, hauska ja älykäs. Käsi sydämellä se ei mennyt niin hyvin, mutta silloin tällöin tapahtui taikaa. Tässä ovat kaikki Fablen seikkailut rankattuna huonoimmasta parhaaseen.

5. Fable Heroes (2012)

Oikeasti, kuinka moni teistä edes muistaa tämän mokan? Fable Heroesia on vaikea edes kutsua oikeaksi Fable-peliksi; sen sijaan se muistuttaa enemmänkin hätäistä sivuprojektia. Jotain, jonka piti olla jotain aivan muuta, mutta jolle annettiin tuotenimi myynnin lisäämiseksi. Roolipelin sijaan saimme huolimattoman arcade-tarinan isometrisen toimintapelin muodossa, jossa Albionin viehättävät hahmot alennettiin sieluttomiksi palasiksi. Toki pelissä on väriä, huumoria ja vähän sitä Molyneuxille tyypillistä absurdiutta jätetty marginaaliin. Mutta sydän ja sielu puuttuvat Fable Heroesista täysin. Se on peli, joka on olemassa ilman syytä ja joka unohtuu täysin syystä. Ylivoimaisesti sarjan huonoin.

4. Fable: The Journey (2012)

Kinect oli Xboxille synkkä ajanjakso. Ainakin meille ydinfaneille, jotka olimme seuranneet tuotemerkkiä sen perustamisesta lähtien, ja päätös tahraa Fable liikkeenohjaimilla oli yksinkertaisesti surullinen. Hälytyskellot soivat siitä hetkestä lähtien, kun peli julkistettiin, eikä se tuntunut missään vaiheessa siltä, että Lionhead olisi valinnut projektin itse, vaan pikemminkin siltä, että se oli pakotettu heille sen jälkeen, kun Fable III ei ollut saavuttanut toivottua tasoa. Sen sijaan meidän oli pakko seistä olohuoneessa television edessä ja heilutella käsiämme kuin levottomat apinat puussa. On kuitenkin sanottava, että Lionhead teki huonosta tilanteesta parhaansa, eikä The Journey ole vailla kunnianhimoa. Tarina on yllättävän synkkä ja sävyltään vakavampi kuin sarjan muut osat. Tekniikka ja kontrollit ovat kuitenkin kokemuksen tiellä, ja on kuin joku olisi ottanut kontillisen hiekkaa ja kaatanut sen koneiden sekaan. Mikään ei toimi niin kuin pitäisi, eikä maailma koskaan päästä sisään. Kaikesta heilumisesta tulee este ja jotain, joka luo aivan liikaa tietoisuutta siitä, että pelaat peliä. Ei, Fable: The Journey on kuin useimmat muutkin Kinect-pelit - kokemus, jonka olisi pitänyt jäädä konseptivaiheeseen.

3. Fable III (2010)

Olen luultavasti yksi niistä harvoista, jotka arvostivat ja ajoittain jopa rakastivat aidosti sarjan kolmatta seikkailua. Se on myös monella tapaa koko sarjan turhauttavin, juuri siksi, että se on niin hajanainen. Välillä se on aivan loistava, mutta toisinaan myös äärimmäisen turhauttava. Ajatus siitä, että pelaaja voi siirtyä vallankumouksellisesta hallitsijaksi, on osuva, ja matka on täynnä moraalisia valintoja, joilla on todella pitkäaikaisia seurauksia - ja juuri siitä Fable on aina ollut kyse. Monet ideat on kuitenkin myös toteutettu äärimmäisen yksinkertaistetusti, ja usein tuntuu kuin pelaisi roolipeliä autopilotilla. Valikkojärjestelmä on korvattu huumeiden avulla toimivalla "The Sanctuarylla", kaikki varusteet ovat äärimmäisen trivialisoituja, ja monilla moraalisilla valinnoilla ei ole painoarvoa ja ne laskeutuvat kuin märkä pannukakku lattialle. Kunnianhimoiset tavoitteet ovat taivaan tuuliin, mutta toteutus on oudon lattea.

2. Fable II (2008)

Jos sarjan kolmas seikkailu on kunnianhimoisin, niin toinen oli mukavin. Fable II oli helppopelattava, hiottu ja sävyltään johdonmukainen - lähes äärimmilleen asti. Albion tuntuu elävältä, moraaliset valinnat ovat selkeämpiä kuin koskaan, ja maailma on täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka saavat sinut todella välittämään siitä. Samalla tämä on myös se kohta, jossa sarja valitettavasti menettää osan mystisyydestään. Kaikki on hieman liian virtaviivaista, hieman liian mukavaa. Fable II voi olla fantastinen pelikokemus, mutta siitä puuttuu myös se pieni ekstra, se outo ja epämiellyttävä, joka teki ensimmäisestä pelistä usein niin ainutlaatuisen. Paperilla Fable II on paras Fable-peli - paitsi silloin, kun se ei ole sitä.

1. Fable (2004)

Oliko koskaan mitään epäilystä? Ensimmäinen seikkailu on edelleen lumoavin ja maagisin juuri siksi, että se uskalsi, yritti ja kompastui. Monia lupauksia ei koskaan täytetty - mutta mitä väliä sillä oli? Sillä hetkellä Fable tuntui täysin maagiselta, ja muistan, kuinka eräs läheisimmistä ystävistäni ja minä jonotimme keskiyön julkaisuun, hankimme omat kopiomme ja pelasimme vierekkäin omilla televisioillamme ja Xboxeillamme. Albion oli satumaailma täynnä outoja hahmoja, moraalisia opetuksia, demonisia portaaleja ja kyläläisiä, jotka reagoivat siihen, miltä näytit ja miten käyttäydyit. Se oli teknisesti rajallinen, melko yksinkertainen, joskus melko naiivi, mutta myös aivan ihana. Ensimmäisessä Fable-pelissä on jotakin, joka katosi myöhemmissä peleissä ja katosi kokonaan sarjan jatkuessa. Se oli todellisen seikkailun tuntu, kuin olisi kompastunut suoraan interaktiiviseen satukirjaan, jonka on kirjoittanut hullu, jolla on aivan liikaa mielikuvitusta ja aivan liian vähän itsehillintää. Fable ei ole täydellinen, se on täynnä virheitä ja puutteita, mutta se on myös täysin korvaamaton ja maaginen.

Oletko samaa mieltä listasta? Mikä on suosikkipelisi sarjasta, ja mitkä ovat rakkaimmat muistosi niistä monista seikkailuista Albionissa, joita olet saanut kokea?