Fantasian Neo Dimension toimii klassisesti Nintendo Switchillä

En väitä, etteikö paljon olisi tapahtunut JRPG-pelien saralla sitten vuoden 2021, kun Ruotsin Petter Hegevall arvioi mobiilisen version. Mutta vaikka lajityyppi on kehittynyt niin kuin monet muutkin, ainakin tämän lajityypin peleihin on suhtauduttu niin, että on saatu niin vanhan kuin uudemmankin polven tyyliä. Ei ole vaikeaa huomata, että pelin luoja, legendaarinen Hironobu Sakaguchi, ripustautuu tiukasti siihen vanhaan tarjoillen seikkailun, joka innoittuu vankasti menneestä ajasta. Pelatessaan uudelleen Final Fantasy VI -peliä hän innoittui luomaan rakenteeltaan jotain samanlaista, ja vuoropohjaisten taisteluiden ja monien muiden klassisten osasten auttamana hän onnistui hyvin, ja sai mukaan vielä pelisarjan seitsemännen osan tunnelman. Koska jos on roolipelien fanaatikko kuten minä, on vaikeaa olla innostumatta tarinasta ja sen maailmasta, vaikkakin aloitus on aika viileä.

Pelaajalle esitellään sankari Leo, joka kärsii muistinmenetyksestä, ja näin jo alussa on mukana lajityypin ehkä tunnetuin klisee. Itse asiassa muutaman ensimmäisen tunnin aikana seikkailu tuntuu hyvinkin siltä kuin olisi pelannut saman joskus aiemminkin. Muuta vaikutusta sillä ei itse asiassa ole. Oikeastaan jokseenkin hidas tahti ja mahdollisuus juoksennella Fantasian maailmassa kaksi ensimmäistä tuntia on pelille haitaksi. En sano, etteikö seikkailu lähde liikkeelle tämän jälkeen, mutta se on hidasta nousua. Oikeasti. Äkkiä olenkin kiinnostunut seikkailusta ihan tosissaan ja jätettyäni pienen kylän taakse, ja aloittaessani tapaamaan pelin muita henkilöhahmoja, jotka liittyvät mukaan auttamaan Leoa saamaan muistinsa takaisin - niin, silloin on kuin peli ja koko lajityyppi osoittaisivat taas kerran, miksi siitä tuli suosikkini kolmekymmentä vuotta sitten.

Mistwalkerin kehittäjät ovat rakentaneet maailman joukosta pieniä käsin tehtyjä dioraamoja. Tämä luo vastakohdan henkilöhahmojen kanssa, ja tähän on aluksi vähän vaikea tottua. Mutta sitten aloin ajattelemaan lapsuuden figuuripelejä, ja niitä, jotka eivät ole sellaisia pelanneet. Analogiana ovat ne maisemat, joita rakensi itse junaradan viereen. Tuloksena on, että monet ympäristöt, joskin pieniä ovat mittakaavaltaan, muuttuvat kiinnostaviksi tutkia ja vierailla. Estetiikka on vaikuttavampaa kuin pelin tekninen suoriutuminen, sillä arvioimani Switch-versio näyttää hieman sumealta. Mukana on myös runsaasti latausruutuja, jotka tekevät hitaan pelin aiempaakin hitaammaksi. Ympäristöjen suurin haitta on kuitenkin ohjaus, joka ei aina toimi näkökulman vaihtuessa, ja näin on äkkiä muutettava pelihahmon suuntaa, kun ylöspäin onkin äkkiä alaspäin tai sivuttain tai kokonaan muuten kieroutuneesti. Ympäristöjen suunnan suhteen on niin ikään tehty ajoittain kummallisia ratkaisuja, kun pelaaja voi astua ovesta sisään, joka onkin seuraavassa kuvassa suoraan edessä. Kun siis haluaa jatkaa eteenpäin juoksemista, saattaa päätyä takaisin lähtöpaikkaan. Lisäksi on outoa, että jotkut ovet ja kulkureitit vaativat läpikulkua, kun taas toisissa on suora siirtymä, jolloin ovesta oikealle kuljettaessa se sama ovi onkin seuraavaksi suoraan edessä.

Pelimaailman teknisten valitusten jälkeen on sanottava, että Fantasian tarjoilee mahtavan roolipelin, joka tuntuu erittäin klassiselta ja nostalgiselta. Peli ei tee paljoakaan mitään uutta heittäessään pelaajan taistoihin, jotka ovat vuoropohjaisia ja niin edelleen. Kuitenkin taistoissa on sitä omaakin, mitä osaa arvostaa. Seikkailun alkupuolella pääsee käsiksi Dimengeon-järjestelmään, joka mahdollistaa jo kohdattujen vihollisten siirtämisen toiseen ulottuvuuteen. Näin voi siis liikkua vapaasti ympäristössä joutumatta satunnaisiin taisteluihin. Samalla tämä toinen ulottuvuus täyttyy hiljakseen. Kun sitten sinne syöksyy siivoilemaan, on muistettava, että pahiksien enimmäismäärä on kolmekymmentä. Jos siis lukema on täynnä, on pakko ryhtyä taistelemaan kohdattujen pahisten kanssa. Mukana on kuitenkin valikoima erilaisia "power-upeja", ja pelaaja on yleensä paljon voimakkaampi kuin vastustajansa, joten kohtaamiset eivät ole niin pelottavia kuin voisi luulla huolimatta lukumäärästä. Vaikka arvostankin satunnaisia taistoja roolipeleissä, on joskus harmitus käsillä, kun niitä tulee vastaan liian usein. Järjestelmä siis mahdollistaa pelin sujuvamman etenemisen, ja ratkaisu on sekä omalaatuinen että nokkela.

Toinen asia, jonka peli tekee hyvin, on pelimekaniikkojen esitteleminen miellyttävällä tahdilla. Esimerkiksi pelin taitopuu ei avaudu ennen kuin vasta varsin pitkällä tarinassa, ja peli myös muuttaa kykypuun muotoa pelin jälkipuoliskolla. Hironobu Sakaguchi halusi imitoida Final Fantasy VI -peliä siinä, että pelin toisella puoliskolla pelaaminen on vapaampaa, ja monet pienemmät asiat saavat pelaamisen tuntumaan tuoreelta, vaikka pohjalla onkin se sama klassinen pelaaminen kaiken aikaa.

Tietenkin on puhuttava myös musiikista, sillä toinen legenda Nobuo Uematsu on homman hoitanut. Tämän tietäen on tietenkin helppoa kuunnella musiikkia ylen määrin kriittisesti, sillä sama heppu on tarjonnut pelaajille niin paljon hyvää musiikkia. Mikä minusta toimii parhaiten on se, miten pelin musiikki nostaa tunnelmaa monessa paikassa. Kaikki aina tunnelmallisista pianosävelistä aina dystooppisempaan musiikkiin yhdistyvät, mikä voi toimia hyvänä taustana niin pelin ulkoasulle kuin tarinallekin. Kaikki toimii hyvin olematta pyörryttävä, eikä niitä hyräiltäviä sävelmiä ole.

Kaikkiaan pelin tunnelma on onnistunut. Monet osa-alueet ovat aikakautensa lapsia, sillä mukana ei ole uskomattomia välivideoita ruudulla vilkkumassa. On harmillista sanoa pelin olevan yksinkertaisempi, mutta niin kuin roolipelit kuten Octopath Traveler, Dragon Quest Remake ja muut vastaavat muistuttavat vanhojen aikojen roolipeleistä, on sama paikallaan myös Mistwalkerin pelissä, joka pyrkii olemaan kuin uusi Final Fantasy VII yrittämättä kopioida tai tehdä sitä kokonaan uusiksi. On kuitenkin selvää, että klassinen tunnelma on mukana suurimmaksi osaksi seikkailussa.

On helppoa juuttua sellaiseen kuin "klassinen", ja ajatella Fantasian vain piehtaroivan jonkinlaisena ihannointina lajityypille, jossa Sakaguchi itse on niin viihtynyt. Mutta on ehdottomasti vaikeata nähdä mitään muuta tapaa hahmottaa pelin sisältöä. Samaan aikaan se on kuin olisi negatiivinen pelin alustasta, koska se tuntuu vanhanaikaiselta, koska peli kuitenkin onnistuu niin monella tärkeällä osa-alueella. Peliä voi ajatella kunnianosoituksena, nostalgisena tai klassisena - kaikkea sitä. Ja kysymys kuuluukin, eikö tänään katsota taaksepäin enemmän kuin koskaan ennen tässä lajityypissä. Mutta lopulta kyseessä on kuitenkin hyvin vetoava roolipeli, ja kaikki osa-alueet ovat niitä, joita edelleen arvostaa lajityypissä. Henkilökohtaisesti uskon, että on hauskempaa osoittaa kunnioitusta kuin juuttua siihen, että suunnilleen kaikki on tehty useamman kerran jo aiemminkin.