Joku minua ilkeämpi ihminen saattaisi nimittää Floweria interaktiiviseksi näytönsäästäjäksi. Pelin perusajatus on yksinkertainen, mutta omalaatuinen: pelaaja ohjastaa tuulta, joka liikuttaa kukan terälehteä kedolla. Kun terälehti liitää nupussa olevan kukan ohi, kukka aukeaa, ja siitä tarttuu terälehti kaveriksi. Tarpeeksi kukkia keräämällä saa avattua uusia ketoja ja kukkia.
Flowerin päämääränä on avata kaikki kedon kukat. Peli on erittäin terapeuttinen kokemus toiseksi viimeistä tasoa lukuunottamatta. Kyseisen tason tehtävä on luoda jännitystä ennen viimeistä tasoa, ja se onnistuu siinä enemmän kuin hyvin. Viimeinen taso on yksi kauneimmista ja huikeimmista kokemuksista, mitä olen videopelien parissa koskaan kokenut.
Tuulta ohjataan Playstation 3 -ohjainta kallistelemalla. Liikkeentunnistin kääntää tuulen suuntaa, ja mitä tahansa nappia painamalla tuulenvire voimistuu ja vauhti kiihtyy. Pienen opettelun jälkeen homma toimii yllättävän hyvin. Joissain tarkemmissa näpertelykohdissa toivoisi kameran ja ohjauksen toimivan hieman yhteistyökykyisemmin, mutta enimmäkseen pelailu on hauskaa.
Flower on kuitenkin suorittajapelaajan painajainen. Kedolle jää lähes aina yksi tai kaksi kukkaa, joita ei ehdi noukkia, ennen kuin puhuri kuljettaa terälehtijoukon seuraavalle niitylle. Jos peliin osaa suhtautua sen vaatimalla zen-henkisellä nollausmielialalla, se on hyvin kaunis ja vapauttava kokemus. Ei kuolemia, ei tappamista, vain liitelyä kauniin grafiikan ja miellyttävän musiikin säestämänä.
Flower pääsee lähemmäksi taideteosta kuin mikään aikaisempi peli. Mikäli pelaaminen ilman turhaa jännittämistä tai tarkalleen määrättyä päämäärää kiinnostaa, kannattaa peliin ehdottomasti tutustua. Kahdeksan euron sijoituksella saa muutaman tunnin rentouttavaa pelattavaa, joka hellii hermoja kiireisen työpäivän jälkeen.
Alla on myös Tanskan Thomas Blichfeldtin videoarvio pelistä.