For Honor

Ubisoft on yleensä varsin ennalta-arvattava. He rakastavat väsäillä avoimen maailman pelejä ja täyttää ne kaikenlaisilla kiinnostavilla kohteilla. Sitten lisätään korkeita torneja, joista saa paremman näköalan ympäristöön. Vuosien harjoittelun tuloksena heistä on tullut varsin päteviä tällä saralla. Onkin piristävää nähdä peli, joka saa miettimään onko vastaavaa koskaan ennen tehty. For Honor on sellainen peli.

Sodan runtelemassa maassa kolme jaostoa ottaa mittaa toisistaan. Näihin jaostoihin kuuluvat arvostetut ritarit, brutaalit viikingit ja kunnialliset samurait. Syytä heidän välisiin kahakoihin ei voi kuin arvailla: syy mahdollisesti selviää yksinpelikampanjassa aikanaan. Peliaikani rajoittui neljä vastaan neljä -matsiin nimeltään Dominion. Ensimmäinen positiivinen asia hahmoja valitessa oli, että kolmen eri kuppikunnan soturit pystyivät taistelemaan toistensa rinnalla. Oletin eri jaostojen olevan verivihollisia keskenään, ja täten samalla puolella taistelemisen olevan mahdotonta. Ubisoft on selvästi eri mieltä. Pelisuunnittelija Bio Jade kertoi haastattelussa heille olevan erityisen tärkeää, että pelaajat voivat taistella ystäviensä kanssa yhdessä valituista jaostoista riippumatta. Tällä tavoin he pystyvät olemaan uskollisia sisäiselle soturilleen. Ymmärrän mitä sillä ajetaan takaa, varsinkin kun tällä tavoin verkkomatsien löytäminen helpottuu. Olisin kuitenkin toivonut jonkinlaista tarinaa, joka kertoisi jokaisen jaoston henkilökohtaisista syistä inhota kahta toista jaostoa. Tuomio tarinasta jääköön tuotteen julkaisupäivän tienoille. Nyt keskityn vain kertomaan pelattavuudesta ja 4 v 4 Dominion -kentästä.

Pelkkä trailerin näkeminen ei tee oikeutta itse pelille. Vihollisten silppuaminen saa pelin näyttämään kauniilta Dynasty Warriors -kloonilta (ja joskus se voi siltä tuntuakin). Kaikki kuitenkin muuttuu päästessäsi ottamaan oikeasti mittaa vihollisesta. Trailerit eivät pysty kertomaan, kuinka kiihkeiksi nämä taistelut voivat kehkeytyä.

Call of Dutyn tyyliset nettipelit yleensä palkitsevat pelaajat, jotka hyökkäävät ensin. For Honor on pelinä täysin toista maata. Taistelut vaativat kärsivällisyyttä. Tarkkailet vastustajaa päästä jalkoihin etsien sopivaa tilaisuutta hyökätä ja odotat hänen tekevän ensimmäisen siirtonsa. Vai pitäisikö sittenkin hyökätä itse ensin? Tämän kaltaiset hetket taistelussa tuntuvat miellyttävän paljon erilaiselta verrattuna siihen, mitä muut markkinoilla olevat modernit nettipelit tarjoavat.

Kartat ovat pieniä ja tiiviitä tarkoittaen, ettei pelaajan tarvitse juosta pitkään törmäämättä viholliseen. Ympäri maastoa on levitetty kolme aluetta, joita tiimit pyrkivät valtaamaan tai puolustamaan. For Honor on taitopohjainen peli, jossa aloittelijat ovat todellisessa pulassa ja hyvin yhteen pelaavat joukkueet vievät voiton. Tiimini tajusi yhdessä pelaamisen voiman vasta neljän pelin jälkeen. Vihollisten alueiden valtaamisen sijaan panostimme enemmänkin omien alueiden puolustukseen. Pyrimme pitämään vähintään kaksi aluetta koko ajan hallussamme seisoen yhdessä vihollisten hyökkiessä. Yhdessä pelaaminen antoi meille etulyöntiaseman matsin lähestyessä loppuaan, jolloin käynnistyi Breaking-niminen tila. Breakingin alettua lusikan nurkkaan heittänyt pelaaja pysyy kuolleena ellei joukkuetoveri onnistu häntä elvyttämään. Avain voittoon oli seistä vahvana vierekkäin ja tappaa vihollisia yksitellen. Mutta tälläkin taktiikalla Breaking-tila onnistuu nostamaan jännityksen todella korkealle.

Löysin usein itseni tilanteesta, jossa olin alakynnessä kahta tai kolmea vastaan. Näinä hetkinä uusi pelimekaniikka tulee todelliseen tarpeeseen. Jos olet kuolemaisillasi useamman vastustajan samanaikaiseen hyökkäykseen, kolmionapin painallus käynnistää pelaajassa raivotilan. Se ei ehkä ole tarpeeksi pelastamaan henkeäsi, mutta sen avulla onnistuin ottamaan yhden vihollisen mukaani ennen kaulani katkeamista. Toinen erittäin palkitseva tilanne pelatessani oli, kun sain pidäteltyä kolmea vihollista samanaikaisesti noin puolen minuutin ajan. Se voi kuulostaa varsin ontolta voitolta, mutta nuo muutamat sekunnit mahdollistivat joukkuetovereideni jäljellä olevien alueiden valtaamisen ja siten ison pistepotin keräämisen. Ja näin pääsemme takaisin siihen omalaatuiseen tunteeseen, mitä tämä taistelupeli tarjoaa. Puolustus on selvästikin paras hyökkäysstrategia.

Pääsin kokeilemaan kolmen eri sankarin rooleja peliajallani. Pelaamani sankarit olivat jokapaikanhöylänä toimiva Vanguard, hidas mutta vahva Heavy ja nopea mutta heikompi Assassin. Pelin toinen sankariluokka tullaan esittelemään myöhemmin. Kolme kokeilemaani roolia tuntuivat varsin erilaisilta toisiinsa verrattuna. Hyvä esimerkki tästä oli, etten osannut käyttää Assassin-hahmoa juuri ollenkaan, mutta silti "ounasin" taistelukentät Heavy-luokan viikingillä. Pitkälle ylettyvät hyökkäykset tekivät hänestä nopeasti oman suosikkini.

For Honor on intensiivinen ja varsin tyydyttävä kokemus. Sen hitaat ja taktiset taistelut erottavat sen muiden modernien nettipelien joukosta jättäen vahvan vaikutuksen minuun. Enkä juuri edes pelaa nettipelejä työni ulkopuolella. Odotin peliltä hauskaa ja nopeaa toimintaa. Sainkin vastaani älykkään ja pohdiskelua vaativan strategisen sodan, jonka pariin haluan palata mahdollisimman pian. Eri pelimuotoja tullaan vielä julkistamaan lisää, mutta pelkästään Dominion sai minut nälkäiseksi. For Honor, olen valmis taistoon!