Gears of War: Judgment

Journalistivuosieni aikana olen kehittänyt silmää pienille yksityiskohdille, jotka erottavat menestyneet pelistudiot muista. Epic Gamesin tapauksessa hienovaraisiksi menestyksen merkeiksi voisi kenties tulkita seitsemänmetrisen avaruussotilaan, yläkerrasta laskeutuvan liukumäen ja jääkaapin pullollaan paikallista herkkujuomaa Sun Droppia.

Sitruksinen Sun Drop (lue: kofeiinipommi) sai pitää seuraa useiden pitkien pelisessioiden ajan, kun paneuduimme odotettuun Gears of War: Judgmentiin. Peli on sivujuonne sarjaan, eikä varsinainen Gears of War 4. Suosikkisarjoille numeroimattomien jatko-osien tuottaminen ei ole uutta, mutta lopputulosten laatu on vaihdellut aika selvästikin. Tässä tapauksessa varsinaiseen huoleen ei kuitenkaan ole aihetta.

Kuten monet tietävät, Gears of War on toisiksi tärkein toimintapelisarja Xboxille heti Halon jälkeen. Laadun romahdus tietäisi valtavaa kolausta kaikille asianosaisille. Judgmentin erottaa sarjan edellisistä peleistä ennen kaikkea se, että aikajanalla liikutaan taaksepäin. Kerronta siis pikemmin täydentää kuin kuljettaa eteenpäin sarjan tarinaa. Samaan aikaan peli tuntuu kokeilunhaluisemmalta kuin tyypillinen jatko-osa.

Välittömästi tuntuva muutos koskee kontrolleja. Sotilas voi kantaa kahta asetta (minkä kokoista tahansa) ja kranaattia. Aseita ei enää valita Xboxin kömpelöstä ristiohjaimesta, vaan nopeilla näppäimenpainalluksilla. Esimerkiksi kranaatin voi nyt heittää yhdellä olkanapin näpäytyksellä. Monien pienten muutosten yhteisvaikutuksesta sarjalle niin tyypillisten suojien hakeminen ei enää ole tulitaisteluissa yhtä välttämätöntä, mikä johtaa nopeatempoisempaan pelikokemukseen.

Kampanjan päästessä vauhtiin kontrollimuutokset tuntuivat lähes yksinomaan parannuksilta aiempaan, vaikka konservatiivisemmat fanit saattavatkin tätä epäillä. Yksi kovimmista kiistakapuloista varhaisten nettireaktioiden perusteella on "sokkona" ampuminen, koska peli näyttää nyt tähtäimen jatkuvasti, eikä vain tähtäysnappia painettaessa kuten aiemmin. Minun mielestäni tämä on kuitenkin luonnollinen tapa alentaa oppimiskynnystä ja vauhdittaa pelaamista.

Tarinasta valotettiin alkua, jossa Kilo-ryhmää (sisältäen vanhat suosikit Bairdin ja Colen sekä uudet tulokkaat Garron Padukin ja Sofia Hendrikin) syytetään sotaoikeudenkäynnissä vielä valottamattomista rikoksista. Ensimmäiset neljä lukua kietoutuvatkin hahmojen todistusten ympärille, kun ne loihditaan ruudulle erillisinä tapahtumina. Valehtelisin jos väittäisin, että asetelma tuntuisi erityisen kutkuttavalta, mutta Gears of War on aina pätenyt enemmän toiminnan kuin kontekstin ja hahmonkehityksen saralla.

Taistelukentällä tarjoillaan tuttua kauraa lukuun ottamatta lennokkaampaa tempoa. Pelaaminen on tyydyttävää lucustien kaatuessa edessä aseen luoteihin, mutta varsinaisia hengähdystaukoja suodaan harvoin ennen seuraavan vihollisaallon vyörymistä niskaan sillä samalla, ihmiskunnan tuhoavalla päättäväisyydellään.

Muukalaisten synnynnäinen julmuus ja sitkeä taistelutahto ovat asioita, joihin Epicillä on haluttu tarttua. Kaikki joille ennakkotapahtumassa puhuin, käsikirjoittajista tuottajiin, sanoivat samaa: on jälleen aika tehdä locusteista karmivia. Kuuden vuoden ja kolmen pelin jälkeen muukalaisia on liekitetty enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan, joten hyppy ajassa lienee paikallaan. Judgment pyrkii kuvaamaan niitä kauhuja, joita Kilo-ryhmä kokee kohdatessaan locustit vain kuukausi laajamittaisen E-päivän hyökkäyksen jälkeen.

Epicin lähestymistavassa on vain se ongelma, että vaikka Baird ei ole aiemmin ampunut boomeria, pelaajana olen tehnyt sen jo tuhansia kertoja. On aika optimistista yrittää liittää kauhuelementtejä johonkin sellaiseen, jonka shokkiarvo on laantunut jo kauan sitten. Asialla ei lopulta ole suurtakaan vaikutusta kokemukseeni, mutta harkitumpi ja paremmin ohjattu ambitio olisi saattanut nostaa pelin vielä korkeammalle.

Kampanjaan sisältyy kaksi uutta elementtiä, jotka muuntelevat rytmitystä ja fiilistä omilla tavoillaan. Ensinnäkin vastaan tulee niin sanottuja dynaamisia puolustusskenaarioita, jotka muistuttavat miniatyyriversioita Horde-moodista. Pelaajalle annetaan hieman aikaa asetella tykkitorneja strategisesti tärkeisiin paikkoihin, minkä jälkeen päälle syöksyy aalloittain hirviöitä tuhottavaksi. Enemmänkin "erilaista" kuin "hyvää", yhdellä sanalla kuvailtuna.

Toinen uutuus lisää tarinaan arcademaisuutta. Jokainen jakso pelistä pisteytetään tähdin, joiden tarkoituksena on lisätä kilpailullisuutta ja uudelleenpeluuarvoa. Samalla peli tuntuu kuitenkin ottavan tarinansa vähemmän vakavasti. En voi olla ihmettelemättä, miksi Epic vesittää toimintaan tunnetta lisääviä piirteitä, vaikka näyttää luottavansa niiden tehoon.

No, kuten todettua, rähjäinen räiskintä ja räjähdykset ovat syy siihen, miksi Gears of Warista pidän, joten en jatka asian puimista sen enempää. Arcademaisuus itse asiassa johtaa myös pelielementteihin, jotka parhaimpina hetkinään ovat todella hyvin tehtyjä, vaikkakin hieman kömpelösti pelimaailmaan sovitettuja. Jokaisessa luvussa on mahdollista hankkia vaihtoehtoista todistusaineistoa, joka mutkistaa suhteita, mutta tarjoaa pelaajalle lisää tähtiä palkinnoksi. Erityisesti kun pitkä tulitaistelu joutui rankan hiekkamyrskyn kouriin, tuntui pelin myöntämä "Declassified testimony" hulvattomalta.

Gears ei tietenkään ole Gears ilman moninpeliä. Judgmentissa on kaksi uutta pelimuotoa, joista esitettiin tapahtumassa hieman lisää. Ennakkoon puhutuin uutuus oli Overrun - eräänlainen sekoitus hullunhauskaa Beastiä ja Hordea sekä vuoden kuuminta markkinointitermiä: epäsymmetristä moninpeliä.

Moodissa kohtaavat ihmiskunnan puolesta taistelevat Cog-soturit ja hirviölauman moninaiset edustajat. Molemmilla puolilla on viisi pelaajaa. Ihmiset puolustavat, locustit hyökkäävät. Jälkimmäisellä pelaaminen on tuttua kaikille, jotka uppoutuivat Bestiin Gears of War 3:ssa. Jos kuolema korjaa kesken rynnäkön, pelaaja syntyy uudelleen jonakin Locust-heimon jäsenenä. Pelaamalla ansaitaan pisteitä, jotka avaavat käytettäväksi kaikkein mehukkaimmat hirviöt, kuten corpserit.

Cogin tehtävänä on pitää voimistuva muukalaishyökkäys aisoissa niin pitkään kuin mahdollista. Myös ihmisjoukkue on täysin luokkapohjainen parhaaseen Team Fortress -tyyliin, mutta vastustajista poiketen rooleja ei tarvitse erikseen avata. Vaihtoehtojen joukossa ovat esimerkiksi lääkintämiehet, jotka voivat nakata äärimmäisen hyödyllisiä parannuskranaatteja joukkuetovereiden tueksi. Kyseessä on jälleen uusi lisä Gears-universumiin, joka joskus johtaa merkillisyyksiin sotilaiden muuttuessa muutamaksi sekunniksi lähes kuolemattomiksi.

Maininnan arvoisia ovat myös raskaasti aseistettu soturi ja insinööri, joka korjaa vaurioituneita esteitä, asettaa tykkitorneja ja ulottuu paikkoihin, joihin muut luokat eivät pääse. Parhaimpina hetkinään - ja näitä tulee kuin liukuhihnalta - Overrun on todella mukaansatempaava pelimuoto, joka puhaltaa peliin aivan uutta tenhoa.

Huomattavasti yksinkertaisempi on toinen uusi moninpelimuoto, genren pitkäaikainen perusmoodi, Free for All. Mitään tappomatsia kummempaa siltä ei kannata odottaa: yksi piste per surmattu vastustaja, ensimmäisenä määrätyn pistemäärän saavuttanut voittaa pelin. Tempo on kova ja kentissä on hyödynnetty enemmän korkeuseroja kuin sarjassa on tapana, mutta Gears of War menettää jonkin verran charmiaan, kun pelaajat huiskivat toisiaan suoranaiseen Rambo-tyyliin.

Pohtiessani myöhemmin kokemaani lentokenttälounaan parissa vallalle nousi hyvin selvä tunne, että peliä on saatava lisää - ja mahdollisimman pian. Joidenkin yksinpeliä koskevien muutosten käsittäminen oli vaikeaa, ja monet ehkä edelleen ajattelevat muutosten jollain tavalla "casualisoivan" vaikutusvaltaista räiskintäsarjaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että merkittävimmät muutokset on kohdistettu moninpeliin ja varmistavat pelille kestävän suosion maaliskuisen julkaisun jälkeen.