Gladiaattori 2 on komea, mutta tuottaa pettymyksen

Lukuisia vuosia sen jälkeen, kun urhea Maximus oli saanut kostonsa ja kuollut siinä samalla, asiat eivät ole muuttuneet paremmiksi Roomassa. Lucius Verus on kadonnut, ja Rooman tyrannimaisten kaksosten megalomanian ja vallanhimon voi tyydyttää ainoastaan verellä. Tuhannet nuoret sotilaat pakotetaan sotaan jatkamaan muiden kuningaskuntien valloittamisia. Senaatti juonittelee rakastetun kenraali Acaciuksen kanssa (Pedro Pascal), ja samalla mystinen barbaari ilmaantuu poliittiselle näyttämölle (Paul Mescal). Orjuutettu gladiaattori Hanno janoaa myös kostoa, ja hänen on kohdattava musta menneisyytensä muuttaakseen Rooman tulevaisuuden.

Jatko-osa Ridley Scottin yhdelle parhaista elokuvista on jotain, mitä en olisi odottanut näkeväni edes 10 vuotta sitten. Jatko-osa tarjoilee kaiken odotetun verisenä historiaan juurtuvana eeppisenä elokuvana. Mukana on paljon armotonta tappamista, suurikokoisia taisteluita, verta hiekalla ja toki brutaalia petturuutta. Kasassa pitäisivät siis olla tunteisiin vetoavan elokuvan ainekset, mutta ne tunteet puuttuvat. Toisin kuin Scottin vanhemmassa mestariteoksessa, katsoja jää kylmäksi elokuvateatterissa, kun mikään ei vetoa tunteisiin. Muistutuksia alkuperäisestä elokuvasta on runsaasti, ja nämä unohtumattomat pätkät on leikattu mukaan muistuttamaan siitä, miten mahtava se vanha elokuva olikaan.

Jatko-osa ei ole huono omana itsenään, vaan on itse asiassa hyvin viihdyttävä elokuva. Hitaan alun jälkeen ollaan piiritystilanteessa, ja sen jälkeen elokuva paranee. Kunhan vain Denzel Washingtonin gladiaattoritaistojen rahoittaja on kunnolla esitelty huolimatta huolista, pystyisikö Washington roolissaan onnistumaan. Päinvastoin hänen läsnäolonsa on elokuvan yksi parhaista osuuksista. Hän on se paras henkilöhahmo, mutta ei Pascalin katkera sotakenraali ole kovinkaan kaukana.

Jos on tullut katsomaan verisiä areenataisteluita, on tässä ruhtinaallisesti viihdyttävä elokuva. Katsoja tuntee olevan roomalainen yleisön joukossa, ja haluaa nähdä päiden lentävän. Esimerkiksi suosikkikohtauksessani on joukko hullaantuneita paviaaneja suoraan kauhuelokuvasta, ja meno muuttuu ennen kaikkea ja ilahduttavan brutaaliksi elokuvan kolmannessa näytöksessä. Mutta kun gladiaattoritaistot päättyvät, sama koskee myös katsojan viihtymistä ainakin yleensä. Sillä sitten seuraavat enemmän itseään toistavat jaksot, kun henkilöhahmot juonittelevat toistensa selkien takana. Tunnepuolella ollaan tyhjäkäynnillä, ja Scott näyttäisi, kumma kyllä, asettavan liian vähän aikaa ja vaivaa henkilöhahmojen tunnepuolen asioihin, sillä tässä suurin osa on toteutettu latteasti.

Käsikirjoitus on tiukkaa tavaraa, ja itse asiassa pidän juonesta. Kuitenkin se mysteeriosuus muuttaa elokuvan rönsyilevämmäksi, eikä niinkään jännittäväksi. Sekään ei auta asiaa, että elokuvasarjan uusi päähenkilö ei ole menestys. Suurimman osan ajasta Mescal näyttää tylsistyneeltä, kun läheiset viedään omasta elämästä. Lisäksi karisma puuttuu kokonaan, kun hän ottaa johdon orjatunneleissa. On tietysti hankala antaa vastusta Russell Crowen mahtavalle suoritukselle, mutta siinä missä henkilöhahmot näkevät jonkinlaista "vihaa" päähenkilön silmissä, näen itse vain harmistuksen siitä, että lempisandaali jäi areenalle.

Oli varmaankin mahdotonta olla tuntematta pettymystä, vaikka en edes odottanut mitään erityisen mahtavaa jatko-osalta. Gladiaattori 2 on viihdyttävä roomalainen elokuva, joka olisi ehkä toiminut paremmin omana itsenäisenä toimintaelokuvanaan. Jatko-osa nimittäin kilpailee valitettavasti mahtavan alkuperäisen kanssa. Omana itsenään elokuva on ihan hyvä omine ansioineen, mutta kokonaisuudessa on aiempaa vähemmän sydäntä. Kun sitten Scott päättää käyttää uudestaan viimeisessä kohtauksessa alkuperäisen elokuvan musiikkia, tuntuu lopputulos laastarilta ampumahaavan päällä. Nyt yritetään paikata elokuvan tunteiden osalta kylmäksi jättävää loppua, eikä kyseessä ole arvollinen jatko-osa yhdelle 2000-luvun mahtavimmista Hollywood-elokuvista.