Gladiaattori 2 on parempi, kun ei ajattele sitä jatko-osana

Se ensimmäinen Gladiaattori vuodelta 2000 on viiden Oscar-palkinnon elokuva, mutta samalla niin itsenäinen kokonaisuus, ettei jatkoa ole tarvittu. Ei olisi tarvittu vieläkään, mutta koska viime vuosina tavaksi on tullut tehdä jatko-osia vuosikymmeniä vanhoihin elokuviin, on nyt sitten tehty leffa Gladiaattori 2. Katsomiskokemus on parhaimmillaan silloin, kun unohtaa, että kysymys on jatko-osasta. Omana itsenään Gladiaattori 2 on nimittäin oikein maistuva teos.

Kuten ensimmäinen Gladiaattori silloin joskus, ei myöskään jatko-osa ota paineita historiallisesta tarkkuudesta. Noin suurin piirtein puitteet ovat toki kohdillaan, mutta tärkeintä on muistaa, että kyse on viihteestä eikä historiasta. Vahvinta kokonaisuudessa ovat henkilöhahmot, joista ne tärkeät erottuvat joukosta jo varhain. Tämä helpottaa katsojan työtä, sillä suuresta ihmismäärästä huolimatta tarinaa on helppo seurata. Tässä on Gladiaattori 2:n selkein vahvuus: katsominen on helppoa ja viihdyttävää.

Tarinan keskiössä on Rooman valtakunnan sisäinen kuohunta 200-luvun alussa jKr. Valtaa pitää kaksi keisaria: Geta (Joseph Quinn) ja Caracalla (Fred Hechinger). Kumpikaan heistä ei ole hyvä työssään, ja he välittävät ennen kaikkea uusista valloituksista, ja toisaalta huvituksista Colosseumin areenalla. Menestyksekkäältä sotaretkeltä Afrikasta kotiin palaa riemusaatossa kenraali Acacius (Pedro Pascal), joka keisariensa jatkuvista valloitushaluista kauhistuneena alkaa järjestellä salaliittoa vallan vaihtamiseksi. Sen sijaan sotavankina kahleissa Roomaan saapuu hävinneen armeijan soturi Hanno (Paul Mescal), joka siis on itse asiassa ensimmäisen Gladiaattori-elokuvan päähenkilön Maximuksen poika Lucius.

Tapahtumat ovat varsin ennalta arvattavia, mutta silti viihteellisesti esitettyjä. Uusia gladiaattoreita etsivä Macrinus (Denzel Washington) iskee silmänsä pystyvään sotavankiin, ja kouluttaa tämän gladiaattoriksi. Aikaa myöten kenraali Acaciuksen vallankaappaushanke etenee, ja siihen ottaa omalla tavallaan osaa myös Denzel Washingtonin gladiaattoriyrittäjä. Siinä sivussa Hanno/Lucius kietoutuu myös mukaan salaliittoon ja niin edelleen. Kuten jo sanoin, elokuvasta nauttii parhaiten, kun yrittää olla ajattelematta sitä jatko-osana. Tarina kantaa omana itsenään oikein hyvin: sotavangista gladiaattoriksi, ja siitä edelleen vehkeilemään Rooman vallan huipulle.

Sujuvaa tarinankerrontaa auttaa teknisesti kaikin puolin ammattitaitoinen suoritus. Lavasteet ovat mitä mahtavimmat, samoin puvustus. Digitaalitehosteita on varmasti käytetty, mutta lähinnä vain vahvistamaan lavastein luotua tunnelmaa. Rooman loisto, Colosseumin näyttävyys ja ihmisten määrä niin katsomossa kuin kaduillakin on vaikuttavaa katseltavaa. Pidän käsitellystä aikakaudesta, ja katsoisin mielelläni muitakin Roomaan sijoitettuja suuren budjetin rymistelyelokuvia. Jos nyt jotain huonoa pitää sanoa teknisestä puolesta niin se, että ajoittain taistelukoreografioista huomaa, että kysymys on nimenomaan koreografiasta eikä raa'asta taistelusta kuolemaan asti.

Gladiaattori 2 on jatko-osana tyystin tarpeeton, ja yhtymäkohdat alkuperäisen elokuvan kanssa ovat vähintäänkin keinotekoiset ja ohuet. Sen sijaan omana itsenään eli viihdyttävänä suuren budjetin eepoksena Gladiaattori 2 on mitä suositeltavin. Kunhan vain muistaa sen, että elokuva on tehty ennen kaikkea viihde - eikä historiallinen tarkkuus - edellä.