God of War: Sons of Sparta

Mitä teet, kun ilmoitettuna tavoitteenasi on kehittää ja laajentaa portfoliosi suurimpia IP:itä niin, että ne tavoittavat yhä useampia kuluttajia, mutta sinulla ei ole sisäisiä resursseja tehdä niin, koska pelit vievät niin pirun kauan ja tv-sarja tai elokuva ei riitä yksin? Sony on varmaan miettinyt tuota kysymystä viime aikoina jonkin verran, ja viime viikolla julkaistun God of War: Sons of Spartan myötä saimme muutaman lauseen lisää vastaukseen, joka alkoi Lego Horizon Adventuresin myötä: Teette ulkoistuksia pienemmille studioille - ja yhteistyötä pienempien studioiden kanssa. Ja aivan kuten Lego Horizon Adventures, God of War: Sons of Sparta osoittaa, että pääpelien laatutasoa on vaikea saavuttaa. Sillä vaikka Mega Cat Studiosin peli (jossa Sony Santa Monican kerrontatiimi auttoi hieman) on sympaattinen projekti, jolla on useita hyviä ominaisuuksia, olemme kaukana sukupolvia määrittelevistä peleistä, joita God of War -sarja on usein tarjonnut. Kokonaisuus ei ole koskaan suurempi kuin osiensa summa, sillä yksikään niistä ei loista, vaan on sen sijaan joko tavallinen tai epätasainen, ja tämän seurauksena God of War: Sons of Spartaa ei voi vakavasti suositella sen enempää God of War -peliksi kuin Metroidvania-peliksi. Genre, jota peli muuten kunnioittaen noudattaa.

Tarina on hyvä esimerkki epätasaisuudesta. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2013 ollaan taas Kreikassa. Paitsi että aika on käännetty takaisin aina Kratoksen teini-ikään asti, jossa hän nuorena, kunnianhimoisena spartalaisena veljensä Deimoksen seurassa uskaltautuu kaupungin muurien ulkopuolelle etsimään heidän haparoivampaa kansalaistoveriaan Vasilista. Se alkaa verkkaisesti ja kärsii heikosta ääninäyttelystä, mikä on ilmeisesti seurausta siitä, että aikuiset esittävät teini-ikäistä Kratosta ja teini-ikäistä Deimosta. Hitaasti ja varmasti tarina kuitenkin löytää jalansijaa, kun juoni etenee ja Kratos ja Deimos kehittyvät hahmoina. Se vaikuttaa edelleen selkeältä häiriötekijältä God of Warin yleisestä mytologiasta, mutta ei kuitenkaan epäkiinnostavalta.

Toinen esimerkki on taistelujärjestelmä. Pelissä on paljon hyviä ideoita, mutta niitä heikentää se, että vihollisten hakkaaminen ei ole pohjimmiltaan tarpeeksi hauskaa, ja viholliset ovat myös ajoittain vyöhykkeellä, mikä ei auta taistelujen dynamiikkaa. Yksi hyvistä ideoista on päivitysjärjestelmä, joka vaikuttaa olevan yksinkertaisempi versio Ragnarökin järjestelmästä, ja sen avulla voit muokata keihästäsi ja kilpeäsi niin, että muutat vakioyhdistelmäsi tai saat uuden erikoishyökkäyksen. Mega Cat Studios on viisaasti päättänyt rajoittaa materiaalien määrää ja niiden löytämisen tiheyttä, mikä on hyvin tasapainotettu niin, että keihäänkärjen tai vyön päivittäminen tuntuu todella tapahtumalta. Yhdessä taitopuusi ja kykyjen kanssa, joita hankit jatkuvasti aitoon Metroidvania-tyyliin, tämä varmistaa, että lähestymistapasi taisteluun kehittyy hyvin pelin aikana. Tämä on hienoa, varsinkin kun ei olisi tuntunut niin tylsältä hakata klassista galleriaa kyklooppeja, satiireja, skorpioneja ja mitä tahansa muuta antiikin Kreikassa asuvaa. Et yksinkertaisesti tunne, miten iskut osuvat vihollisiin, koska animaatiot puuttuvat ja ääni ei anna tarvittavaa palautetta. Tämä on suuri pettymys, kun otetaan huomioon, että visuaalinen taistelu on aina ollut sarjan tunnusmerkki.

Muut elementit ovat enemmän keskivertoa. Tämä koskee esimerkiksi visuaalista ilmettä, joka tarjoaa kaunista ja varsin maalauksellista pikselitaidetta, jossa kuvissa on runsaasti syvyyttä. Mutta taso vertaistensa joukossa on korkealla, ja vaikka peli on mukavaa katseltavaa, se vaikuttaa alennusversiolta kaikin puolin ylivertaisesta Blasphemous 2:sta. Olisi sopinut God of War: Sons of Sparta esittää karumpi ja likaisempi maailma, sillä Laconiassa on jotain kummallisen harmitonta ja siistiä, joka ei oikein sovi sarjan historiaan. Voin myös viitata karttasuunnitteluun, joka on pitkälti klassista Metroidvaniaa ilman liikaa hienouksia, tai jumalilta jatkuvasti saataviin kykyihin, jotka ovat esimerkiksi hieman liian samanlaisia keskenään eivätkä muuta riittävästi tapaa, jolla maailmaa tutkitaan. Yksi poikkeus on Niken lahja, joka on tietysti kenkäpari, jolla pääset harrastamaan pituushyppyä ja klassista tuplahyppyä. Varsinkin edellinen on hauska suoritettava juoksua ja ajoitusta koskevine vaatimuksineen.

Poikkeuksista huolimatta kuvio kuitenkin jatkuu. God of War: Sons of Sparta ei missään vaiheessa lattea, mutta siitä ei myöskään koskaan tule todella jännittävää kokemusta, mikä on pettymys, kun kyseessä on uusi peli yhdessä Sonyn parhaista pelisarjoista. Itse asiassa kyseessä on sarjan ensimmäinen itsenäinen peli sitten vuoden 2022 Ragnarökin. God of War on aina ollut PlayStationin vakiokalustoa, joten vaikka kyseessä onkin sivuprojekti, voimme odottaa enemmän. Ja Sons of Spartassa on jotain latteaa ja päättäväisen epäelokuvallista, joka tuntuu olevan ristiriidassa sen muuten terävän ja kyllä, elokuvamaisen standardin kanssa, jonka erityisesti viimeisimmät pelit ovat asettaneet: Se, miten vaivihkaa hankit uusia kykyjä, äkillinen siirtyminen pelistä välivideoihin ja epäselvä leikkaus, kun matkustat jumalten temppelien välillä. Lyhyesti sanottuna pelistä puuttuu viimeistelyä ja vanhanaikaista hyvää tyyliä.

Kyllä, se on pettymys, ja kuten sanoin, pettymyksellä on paljon tekemistä sen perinnön kanssa, jota on vaalittava. Sillä kun Sons of Spartan kohtaa sen omilla ehdoillaan, siinä on myös rakastettavia asioita.

Olen jo kehunut etenemistä, joka kannustaa etsimään päivityksiä, jotka voivat vahvistaa teini-ikäistä Kratosta. Pidän myös tavasta, jolla Mega Cat Studios sisällyttää peliin pieniä, lähinnä navigointiluonteisia pulmia, joiden avulla pääsee parantamaan Kratosia. Se voi olla pieni tasohyppelyjakso tai pulma, joka ei vaadi suurta kiertotietä mutta tarjoaa kohtuullisen palkkion. Tällaiset harhautukset ovat God of Warin arkkityyppisiä, ja tässä Mega Cat Studios todella tavoittaa sarjan ytimen.

Ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, varsinkin kun otetaan huomioon Santa Monican kerrontatiimin osallistuminen, tarina vangitsee pienemmässä mittakaavassa monet ihmissuhdekonfliktit - jotka tekivät God of War 2018:sta ja Ragnarökistä (sekä Valhallasta) niin mukaansatempaavia - todella hyvin. Kratosin kunnianhimo, joka tekee hänestä määrätietoisen ja hankalan, paljastetaan maanläheisemmässä kerronnassa, ja hänen suhteeseensa sekä veljensä Deimoksen että Olympoksen jumalien kanssa lisätään hienovaraisesti useita kerroksia. Ja on hienoa kuulla TC Carsonia jälleen Kratosina - vaikka hänen roolinsa kertojana jääkin vähäiseksi.

Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että God of War: Sons of Sparta on alempiarvoinen kokemus. Olin odottanut ensimmäiseltä spinoffilta sitten vuoden 2010 vankempaa käsityötä ja paljon enemmän hohtoa. Mega Cat Studiosin, Barlogin ja Santa Monican ei kuitenkaan kannata lannistua, sillä idea on riittävän hyvä. Odotin vain toteutukselta enemmän. Sallikaa minun siis lopettaa suosikkilainaukseeni paljon paremmasta God of War Ragnarökista, jonka tuleva Kratos lausuu Sons of Sparta -elokuvassa: Älä ole pahoillasi, ole parempi!