Guillermo del Toro's Pinocchio (Netflix) on musikaali, jossa puinen poika uhmaa natseja

Guillermo Del Toro on hieno ohjaaja. Joukkoon mahtuu epäonnistuneita teoksia, mutta silti Del Toro on kunnioitukseni arvoinen. Perinteisellä stop motion -animaatiolla tehdyssä elokuvassa Pinokkio on pohjana se Carlo Collodin tarina vuodelta 1883.

Tässä versiossa puuseppä Gepetto on menettänyt poikansa ensimmäisen maailmansodan pommituksessa, ja päättää kymmenen vuotta myöhemmin nikkaroida itselleen puisen pojan. Taustalla on siis Italian nouseva fasismi. Pinokkio on tottelematon lisääntyvää nationalismia ja rajoituksia kohtaan, ja pelastaa päivän. Alkuperäisen tarinan henki on läsnä, vaikka paljon muuta onkin muutettu.

Käytetty animaatiotekniikka on ollut hieno valinta, koska nyt on tehty nukeilla elokuva nukesta. Ajoittain nuken liikkuminen on tehty niin sujuvasti, että on helppo unohtaa taustalla olevan satojen animaattorien kuukausien mittainen työ. Tarinaa seuraakin mielellään alusta loppuun saakka.

Alexander Desplat'n musiikki on niin ikään sadunomainen, mutta mukaan ujutetut lauluhetket tuntuvat päälle liimatuilta. Yleensä niitä käytetään sivuhenkilöhahmojen esittelyyn, eivätkä ne kestä pitkään. Ajoittain tarinassa mennään sivuraiteille ryhtymällä filosofoimaan elämästä ja yliluonnollisesta. Moinen vain vie huomiota pois pääasiasta. Kun sitten lopulta tarina on kerrottu, on kaikki todellakin saatu paikoilleen. Keskiössä on kautta linjan kuolevaisuus, yksilöllisyys ja vanhemmuus.

Verrattuna Disneyn uuteen versioon Pinokkiosta on Del Toron intohimoprojekti aivan toiselta planeetalta. Tässä on ehkä se paras koskaan tehty Pinokkio-elokuva.