Heretic, ja parasta on Hugh Grant itse

Yksi vanhoista konsteista on roolittaa vastoin odotusta, eli siis valita tietynlaisissa rooleissa viihtynyt näyttelijä johonkin tyystin erilaiseen rooliin. Näin elokuva ensin huomataan, ja mikä tärkeintä: ratkaisu saattaa johtaa aivan uudenlaiseen energiaan elokuvassa.

Hugh Grant on arvoituksellinen, itsekäs ja armoton uskonnollinen filosofi A24:n Hereticissä, ja homma todellakin toimii. Mitään muuta ei tarvitse tietää tämän tuotantoyhtiön uusimmasta menestyksestä - Grant on kaikkea muuta kuin hurmuri romanttisesta komediasta, sillä hänestä kuoriutuu pelkoa herättävä, laskelmoiva ja täydellisen mielenvikainen. Ja juuri siinä on elokuvan vetovoima. Kaikki muu on sitten tasoa "ihan OK".

Sisar Barnes (Sophie Thatcher) ja sisar Paxton (Chloe East) ovat lähetystyöntekijöitä Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta eli siis lyhyemmin Mormonikirkosta. He osuvat Mr. Reedin (Grant) talolle sattumalta, joka kutsuu heidät sisään mustikkapiiraalle ja kylmälle Coca-Colalle. Ja minuuteissa epämukavuus nostaa päätään. Äkkiä he ovat verkossa, ja Mr. Reed näyttää odottaneen hetkeään kärsivällisesti. Hetkeä kertoa, mitä hän ajattelee uskonnon roolista modernissa yhteiskunnassa. Ja hän tekee sen varsin riipivällä tavalla.

Sitten seuraa puolitoista tuntia alati tihentyvää trilleriä, missä Reedin juuri tähän tarkoitukseen muokattu kummallinen talo toimii jatkuvasti yllätyksiä tuottavana tapahtumapaikkana, ja missä Reed itse pelaa älyllisiä ja filosofisia pelejä kahden kauhistuneen nuoren naisen kanssa. East ja Grant varsinkin loistavat, mutta tämä on ennen kaikkea Grantin elokuva. Kaikki hänessä aina hieman huurtuneista silmälaseista jokaiseen repliikkiin asti tuntuvat huolellisesti tehdyiltä. Heretic ei ansaitse Oscaria, mutta Grantin suoritus on sillä tasolla - vaikuttava, hienostunut ja ehdottomasti uskottava huolimatta itsekkyydestä ja mielenvikaisuudesta.

Hauska juttu on se, ja näitä on joskus vaikea erottaa toisistaan, että Grantin tapa näytellä on joskus parempaa kuin se materiaali, jota hän tulkitsee. Ensimmäisellä puolikkaalla on nähty sarja riipivän kiihkeitä kohtauksia, joissa on kuunneltu Grantin filosofisia pohdintoja uskonnosta ja sen ristiriitaisesta pohjasta olemassaololle. Heretic menettää tehonsa puolivälin jälkeen, sillä kaikki muuttuu silkaksi analogiaksi sen sijaan, että ne kiihkeät tilanteet puskisivat henkilöhahmoja eteenpäin.

Eikä se analogia ole myöskään hienovarainen. Reedin hahmo vaihtelee laskelmoidusta arvaamattomaan, mutta ei kiehtovalla tavalla. Oikeammin ehkä noin tunnin jälkeen katsojalla on polttava toive, että elokuva järjestäisi itsensä niin, että Grant voisi kulkea jompaakumpaa kahdesta lankusta. Elokuva ei jatka älyllistä kissa ja hiiri -leikkiä, eikä Reed myöskään mene liian pitkälle yli äyräiden. Elokuva muuttuukin halukkaaksi laittamaan Reedin painottamaan kohtauksissaan analogioita, selittämään omia motiivejaan ja voittamaan filosofisen väittelyn uhriensa kanssa, eikä tämä ole niin kiinnostavaa kuin elokuva itse tuntuu ajattelevan. Lopulta elokuvalta puuttuu jännitystä, jonka se itse asetti kohdilleen ja on käyttänyt tarinankerronnan välineenä ensimmäisen puolikkaan ajan.

Heretic ei ole huonosti kokoon keitetty elokuva. Ei missään nimessä. Värimaailma, leikkaus, musiikki ja rakenne ovat kaikki hyvin tehtyjä. Thatcher on selvästi se heikoin lenkki, mutta koska elokuvassa on oikeastaan vain kolme varsinaista henkilöhahmoa, on tämäkin suoritus hyvin esitetty, ehdottomasti. Hereticistä voi hyvinkin nauttia, ja kriitikot kautta maailman tuntuvat olevan innostuneita. Itse pidän Grantin suoritusta mahtavana, mutta muu elokuva ei pääse samalle tasolle.