Huntdown: Overtime

Ruotsalainen kehittäjä Easy Trigger on palannut ja tarjoaa meille jälleen kerran villin sekoituksen 80-luvun tunnelmia, synttärirockia, pikselitaidetta ja neonvalaistua kodikkuutta. Lyhyesti sanottuna kyseessä on todellinen nostalgian räjähdys. Suuri kysymys onkin, onko tämä vain lisää samaa vai onko tässä myös ripaus tuoreutta verrattuna nyt kuusi vuotta vanhaan alkuperäiseen peliin?

Sillä vaikka puitteet ovat samat, suuri osa Huntdownin sisällöstä on myös muuttunut, niin hyvässä kuin pahassa. Overtime-peliin on sekoitettu melkoinen annos roguelitea, ja lopputulos on suunnilleen yhtä loistava kuin toisinaan turhauttava. Sillä kun Huntdown: Overtime on parhaimmillaan, istut siinä kuin kuolaava idiootti ja rakastat elämää.

Mutta aloitetaanpa oikeasta päästä. Ensinnäkin, jälleen kerran keskiössä on John Sawyer. Liipaisuhaluinen palkkionmetsästäjä, joka antaa haulikollaan hoitaa yhteydenpidon kaupungin roskaväen kanssa, ja kuten aiemminkin, kyse on kaupungin lainsuojattoman suon siivoamisesta, joka on villi sekoitus gangstereita, hulluja, mutantteja ja kaikenlaisia roistoja.

Ja se, mikä pistää silmään melkein heti, on se, miten uskomattoman tyydyttävältä tuntuu riehua Sawyerin roolissa. Kontrollit ovat terävät, ja jokainen laukaus tuntuu tykinlaukaukselta. Pelissä on raakaa raakuutta, jota harvat muut pelit pystyvät tarjoamaan, ja liu'utat vaivattomasti suojien välillä samalla, kun hoidat roskaväen yksi kerrallaan muutamalla hyvin sijoitetulla laukauksella vanhasta luotetusta kivääristäsi.

Monella tapaa peli tuntuu 80-luvun Cannon-elokuvalta, joka on samaa luokkaa kuin American Ninja, Missing in Action tai Cobra. Lyhyesti sanottuna, siinä mennään täysillä melkein kaikessa. Kaikki on suurta, eeppistä ja oudon röyhkeää, eikä vähiten Sawyer itse, joka liikkuu sellaisella painolla ja tarkkuudella, että moni muu tuntuu siihen verrattuna melassilta. Reaktio on toisin sanoen täsmälleen oikea, ja sen lähes ilahduttavan arcade-tyyppinen sujuvuus saa polvet todella heikoksi.

Se ei todellakaan haittaa, että visuaalisesti Overtime on suorastaan häikäisevän kaunis. Se ei ehkä yllä aivan Replacedin tasolle, mutta on silti uskomattoman viehättävä, ja sen suunnittelukieli muistuttaa monia 90-luvun suurimpia pikselitaiteen klassikoita. Heitä Contra, Metal Slug ja Blackthorne tehosekoittimeen, niin pääset melko lähelle Overtimea. On selvää, että Easy Trigger on joka tapauksessa ihastunut tuon aikakauden toimintapeleihin, ja jokainen taso on täynnä viehättäviä yksityiskohtia.

Easy Trigger ansaitsee myös erityismaininnan pomoista osoitteessa Huntdown: Overtime, eikä vähiten tuosta rokkaavasta hullusta Sammy Six Fingersistä. Kitaraa heiluttava hardrokkari, jota vastaan joutuu taistelemaan keskellä konserttia. Kyllä, se on juuri niin hölmöä kuin miltä se kuulostaa, mutta en odottaisi Huntdownilta mitään muuta, ja aivan kuten ensimmäinen peli, Overtime ei ota itseään lainkaan vakavasti.

Mutta sitten on vielä koko roguelite-asetelma. Se tuntuu rehellisesti sanottuna hieman turhalta, kun otetaan huomioon, että ensimmäinen peli oli varsinainen run-and-gun-kokemus, ja niille, jotka arvostivat alkuperäistä peliä sellaisenaan, tämä voi hyvinkin olla täydellinen deal-breaker. Ja ymmärrän sen. Alku on hyvin hidas, ja ensimmäiset tunnit koostuvat paljon toistosta ja todellisesta hamsteripyörän tuntumasta.

Palkinnot tappioiden välillä eivät yksinkertaisesti tunnu niin merkittäviltä kuin olisi voinut toivoa. Ja vaikka niitä kertyykin jonkin ajan kuluttua, ei koskaan koeta sitä wow-hetkeä, jolloin päivitys nostaa pelattavuuden uusiin ulottuvuuksiin. Yksi asia on nimittäin selvä: Overtime on huomattavasti vaikeampi kuin ensimmäinen Huntdown ja paljon rangaistavampi.

Totuus on, että voi olla melko tylsää raivata tiensä läpi koko tason vain siksi, että pomo murskaa sen täysin, eikä ponnisteluista saa juuri mitään irti. Mutta totta kai, se on osa genreä, ja siinä piilee se ainutlaatuinen vetovoima, joka on roguelite-pelien niin sanottu maineteko. Sitä joko rakastetaan tai vihataan, ja Easy Trigger ansaitsee todellakin tunnustusta siitä, että se uskaltaa ravistella asioita.

Meidän on myös muistettava, että Huntdown: Overtime on loppujen lopuksi yhä Early Accessissa, ja todennäköisesti pysyy sellaisena vielä pitkään. Tiimi on myös ollut hyvin avoin sen suhteen, että pelaajapalaute on tärkeä osa sitä, miten peliä muokataan jatkossa olemassa olevien puitteiden pohjalta. Mikä antaa toivoa tulevaisuuden suhteen.

Sillä vaikka Easy Trigger ei olekaan onnistunut tässä pelissä aivan yhtä hyvin kuin ensimmäisessä Huntdownissa, on tässä silti paljon rakastettavaa niille, jotka, kuten minäkin, pitävät 80-luvusta ja sivuttain rullaavasta pikselitoiminnasta lähes epäterveesti. Huntdown on reunoiltaan karheampi, hieman vähemmän hiottu ja tällä hetkellä hieman tarpeettoman haastava. Mutta se on myös ihastuttavan koukuttava, törkeän kaunis ja tarjoaa todella intensiivistä toimintaa, loistavan soundtrackin ja paljon asennetta. Ja se riittää pitkälle.