Brittiläinen Ian Fleming (1908-1964) julkaisi vuonna 1953 esikoisromaaninsa Casino Royale. Se esitteli maailmalle brittien salaisen palvelun agentin nimeltä James Bond, jonka koodinumero oli 007. Sen lisäksi kyseinen asiamies piti nopeista autoista, kauniista naisista ja hyvästä ruoasta. Hän oli noin 40-vuotias toisen maailmansodan veteraani, ja muistutti ulkoisesti erehdyttävästi amerikkalaista muusikko Hoagy Carmichaelia (1899-1981). Romaani sijoittuu samaan aikaan kuin missä se on kirjoitettukin: kylmä sota on alkanut, ja vieraan vallan agentteja etsitään tavalla ja toisella.
Casino Royale alkaa tilanteesta, jossa James Bond on jo asemansa vakiinnuttanut agentti. Hänet tunnetaan taitavana pelurina, joten hänet lähetetään Ranskan Casino Royaleen asumaan ylellisesti, syömään hyvin ja ennen kaikkea lyömään koodinimellä Le Chiffre tunnettu liikemies, joka on osoittautunut Neuvostoliiton vakoojaksi. Perillä Ranskassa Bondin pään sekoittaa työtoveri Vesper Lynd, joka saa paatuneen agentin harkitsemaan elämänsä suuntaa uudelleen.
Nykyään Casino Royale tuo mieleen ennen kaikkea Daniel Craigin tähdittämän elokuvan vuodelta 2006. Peruspalikat ovat elokuvassakin paikoillaan, mutta kannattaa koettaa unohtaa leffa kokonaan, ja ottaa romaani oman aikansa tuotteena. Kirjassa maalailtu maailma henkilöhahmoineen muistuttaa hyvinkin tarkasti niitä alkupään James Bond -elokuvia 1960-luvulta. Toisin sanoen romaanissa ei ole räväköitä toimintakohtauksia kuin ehkä yksi tai kaksi, ja se loppuaika keskittyy ennen kaikkea hermopeliin niin uhkapelipöydässä kuin sen ulkopuolellakin. Keskeinen teema kirjassa on tietysti myös luottamus, tai enemmänkin sen puuttuminen.
Tarinan rytmitys on vaihteleva. Fleming ei selvästikään ole ajatellut työtään esimerkiksi kolmi- tai viisijakoisena, vaan enemmänkin listannut kerrottavat asiat, ja sitten antanut palaa. Seurauksena on se, että välillä kerronta tuntuu tunnelmoivan näennäisen mitättömillä asioilla huomattavan pitkään, ja sitten hyvinkin merkittäviä jaksoja ohitetaan muutamalla sivulla. Kokonaisuus on lopulta varsin yksinkertainen, joten tarinaa on helppo seurata.
Mikäli James Bond on elokuvamuodossa rakas, ja mikäli pitää erityisesti niistä alkupään Sean Conneryn tähdittämistä 007-leffoista, on Casino Royalen lukeminen suositeltavaa. Se osoittaa hyvin sen, miten pitkälle ne myöhemmin kuuluisaksi tulleet tunnuspiirteet olivat mukana alusta asti. Aloittaen vaikkapa siitä, miten agentti 007 esittelee itsensä: "Olen Bond, James Bond".
Fleming, Ian, Casino Royale, s. 248, Gummerus 1963