Jaws

1970-luvun puolivälissä Jaws oli ilmiö. Nuori ohjaaja Steven Spielberg onnistui luomaan jännittävän elokuvan suuresta haista. Saavutus on huomattava, sillä kumisen kalan tekeminen pelottavaksi ei varmasti ollut mitenkään itsestään selvää. Suuren kalan lisäksi ikoniseen asemaan on noussut myös John Williamsin musiikki. Jostain syystä yksikään ihmisnäyttelijä ei ole erityisen muistettava.

Ajatus pikkukaupunkia terrorisoivasta valkohaista ei sinänsä ole kovin pelottava, mutta Spielberg ymmärsi ottaa aiheeseen Alfred Hitchcockin näkökulman. Pelottavaa on se, mitä ei voi nähdä. Jännittävää ei ole pamaus, vaan sen odotus. Toisaalta Spielberg ymmärsi senkin, että elokuvan edetessä haista on näytettävä yhä enemmän, koska pelkkä vihjailu johtaa ennen pitkää katsojan mielenkiinnon lopahtamiseen.

Henkilöhahmot ovat rainassa yksiulotteisia, eikä ainutkaan näyttelijä ole erityisen muistettava. Tämä jos mikä on hieno osoitus siitä, miten elokuvallinen kerronta yksin voi nostaa leffan klassikoksi. Pisteenä iin päällä on tietenkin musiikki, jonka kohoava pauhanta riittäisi yksinkin luomaan ahdistuneen tunnelman.

Elokuvan rakenne on mieleenpainuva, sillä noin puolet kaksituntisesta kestosta tapahtuu merellä. Ensimmäinen tunti kuluu siihen, kun poliisipäällikkö koettaa vakuuttaa rahaa ajattelevan pormestarin sulkemaan uimarannat. Ei kovinkaan kiinnostavaa, mutta ehkä tarkoituksena on ollut havainnollistaa ihmisten erilaisia motiiveja toimia tai olla toimimatta. Henkilöiden välinen kemia pääsee loistamaan vasta merelle pääsemisen jälkeen.

Akateeminen biologi, vanha merikarhu ja kaupunkielämään tottunut poliisipäällikkö ovat koko ajan tukkanuottasilla. Ehkäpä pienessä paatissa ei muuta tekemistä olisi ollutkaan. Paljoa nämä kolme stereotyyppiä eivät toisiaan lähenny elokuvan aikana, mutta eipä se paljoa haittaa. Tämän rainan pääosassa on iso hai ja ennen kaikkea sen pelkääminen.

Lisämateriaalit ovat kattavat, kuten ehkä sopii odottaakin. Poistetut kohtaukset tuovat lisävaloa henkilöhahmoihin, mutteivät edistä itse tarinaa. Tämä todistaa sen, että henkilöiden yksiulotteisuus oli ohjaajalta tietoinen ratkaisu siirtäen katsojan huomiota ihmisistä valkohaihin.

Pitkät dokumenttikatsaukset itse elokuvan tekoon, markkinointiin ja leffan tekemään vaikutukseen taustoittavat uudelle sukupolvelle sen, mikä tekee Tappajahaista niin merkittävän. Lisämateriaaleissa ei ole suomenkielistä tekstitystä, joten julkaisusta kaiken irti saaminen edellyttää englanninkielen taitoa.

Puutteistaan huolimatta Jaws on edelleen hyvä elokuva, ja hitchcockmainen tyyli olla näyttämättä haista paljoa toimii oivana apuna jännityksen luonnissa. Nykykatsojalle kyse on ehkä enemmän nostalgiasta ja oppitunnista elokuvan historiaan, mutta se ei estä nauttimasta rainasta. Katsomiskokemusta auttaa kummasti myös kirkas ja selkeä teräväpiirtokuva 7.1-äänillä. Ainoastaan suomenkielisen tekstityksen puute lisämateriaaleissa jää kaivamaan.