John Wick (Keanu Reeves) yrittää toipua raskaasta menetyksestä. Lääkkeenä toimivat upealla vuoden 1969 Ford Mustangilla kruisailu ja pieneen koiranpentuun tutustuminen. Mafioso Viggo Tasarovin (Michael Nyqvist) itsestään liikoja luuleva poika, Iosef (Alfie Allen), ottaa nämä asiat Johnilta pois. Viimeisetkin elämänilot vietynä, John muuttaa surunsa vihaksi ja lähtee kostamaan saamaansa vääryyttä kaikille ketkä sitä kerjäävät.
Tarina itsessään on hyvin tyypillinen ja suoraviivainen kertomus kostamisesta. John Wick ei kuitenkaan pyytele tätä anteeksi vaan itse asiassa taittaa ranteet kliseisyydeltä ja ampuu ennalta-arvattavuutta päähän. Kahdesti. Elokuvan kantavat voimat löytyvät sen nopeasta temmosta, upeista ja brutaaleista taistelukohtauksista sekä rautaisista näyttelysuorituksista. Tällä yhdistelmällä saadaan aikaiseksi läjäpäin ruumiskasoja ja koston aiheuttamaa suurta tyydytystä, joka vauhdittaa sujuvaa kerrontaa.
Keanu Reeves vetää tyypillisesti ilmeettömän ja lakonisen roolin. Herra istuu kuitenkin väsyneen ammattitappajan kenkiin yhtä oivasti kuin nappi pahiksen otsaan. Ilmeettömyys ei myöskään tee Reevesistä elotonta, sillä miehen itse suorittamat kamppailukohtaukset ja stuntit ovat todella dynaamisia, voimakkaita ja mieleenpainuvia kohtauksia. Määrätietoisesti etenevä ja puhdasta tympiintymistä huokuva Reeves pyyhkii vihollisilla niin lattioita kuin pöytiäkin. Samaan hengenvetoon jaetaan oikeutta myös monipuolisella asearsenaalilla tässä väkivallan ylistyslaulussa. Muutkin näyttelijät antavat parastaan. Varsinkin Willem Dafoe ja Alfie Allen jäävät mieleen rooleistaan hyvänä ja pahana. Nuori Allen saa katsojan toivomaan kivuliasta kuolemaa hahmolleen uskomattoman koppavalla olemuksellaan.
Esikoisohjauksen tekevät Chad Stahelski ja David Leitch ovat elokuvamaailman pitkän linjan stunttiammattilaisia ja sen näkee. Elokuvan taistelukohtaukset ovat hyvin omalaatuisia ja huolella suunniteltuja. Aseidenkäsittely ja kamppailulajien liikesarjat tuntuvat pirteän tuoreilta ja silti todella tehokkailta. Kamera on otettu pois epileptikkokuvaajan käsistä ja asetettu tukevalle kolmijalalle, jotta taisteluiden jokainen sarja ja osuma näkyvät selkeästi. Myös leikkausnopeudessa jokaiselle kuvalle annetaan reilusti aikaa, jotta katsoja varmasti näkee jokaisen nikaman niksautuksen. Veitsenterävän teknisen toteutuksen vastapainoksi ohjaajat hallitsevat myös näyttelijöiden kaitsemisen. Kivenkovassa rikollismaailmassa yrmyillään juuri sopivan uskottavasti ilman yliampumisia.
John Wick iskee paatuneempaankin toimintaelokuvafaniin kuin alumiinimaila takaraivoon. Viimeisen päälle hiottu kokonaisuus huokuu intohimoa genreä kohtaan, omaperäisiä yksityiskohtia myöten. Elokuva on samalla tavalla raikkaan positiivinen tuulahdus paikallaan junnaavassa tyylilajissa, kuten Taken (2008) oli muutama vuosi taaksepäin.
Elokuvan blu-ray julkaisussa tulee mukana noin 40 minuutin edestä dokumenttia elokuvan työstämisestä ja ohjaajien kommenttiraita. Vaikkei tyypilliseltä selkään taputtelulta vältytä, tuntuu se sentään vilpittömälle. Tekijätiimin yhteishengestä on aistittavissa aitoa arvostusta niin elokuvaa kuin sen tekijöitäkin kohtaan. Ekstroja voi pitää onnistuneena silloin kun elokuvan juuri nähneenä haluaa sen ääreen palata saman tien.