Karhun keitto

Kun hieman kapinallinen pappi Lars Levi Læstadius (Gustaf Skarsgård) saapuu Kengisin kylään, hänen anteeksiantava saarnansa muuttuu nopeasti kuumaksi perunaksi Tornedalin asukkaiden ja pienen hallituksen keskuudessa. Jumala on rakkaus on hänen sanomansa, mutta kristilliset arvot unohtuvat nopeasti, kun nuoren tytön katoaminen ravistelee koko kylää. Epäpätevä sheriffi Brahe on vakuuttunut, että teon takana oli karhu, mutta proviisori tietää paremmin. Yhdessä saamelaisen kasvattilapsensa Jussin kanssa he yrittävät löytää Jumalaa jumalattomassa maailmassa, joka paljastaa epämiellyttäviä totuuksia epätasa-arvoisesta ruotsalaisesta yhteiskunnasta...

Mikael Niemen kovaksikeitetystä Tornedal-dekkarista on tehty runsas tv-sarja, ja se on kunnianhimoinen projekti, joka jättää jälkensä. Karhun keitto on jotain yhtä epätavallista kuin Norrlandin dekkari, jossa järki kohtaa sorron ja myytti hirvittävän todellisuuden. Pohjoisen auringonnousut voivat olla romanttisia, mutta itse tarina on kaukana auringonpaisteesta; keitetyn karhun ohella ruokalistalla on myös kurjuutta ja muukalaisvihaa, mikä jättää katkeransuloisen maun, kun Jumalan valon etsiminen jää jatkuvasti vihan ja ennakkoluulojen varjoon.

Sarjan sydän on dekaanin adoptiopoikaa näyttelevä Emil Karlsen, ja heidän isä-poika-suhteensa on vahva ja tunteikas. Tekee mieli katsoa muualle, kun Karlsenin sympaattinen hahmo kärsii väkivaltaista vääryyttä toisensa jälkeen, mikä vahvistaa hahmon henkistä ristiriitaa: onko kristitty Jumala olemassa köyhiä ja saamelaisia varten? Skarsgård tekee myös erinomaista työtä hyvää tarkoittavana, mutta kierona käänteentekevänä saarnamiehenä, joka toimii myös Norrbottenin ikiomana Sherlock Holmesina (ja Jussista tulee saamelainen Watson). Nopea siirtyminen kaapuun pukeutuneesta papista piippua polttavaksi mestarietsiväksi oli aluksi hieman vaikea niellä, mutta hahmojen motiivit ovat sen verran vahvoja, että kun tarina on kerran lähtenyt liikkeelle, siitä on vaikea päästää irti - vaikka itse murhamysteeri ei yllätyksiä tarjoakaan.

Kerronta kompastuu samoihin kosteikkoihin muutaman jakson jälkeen, mikä saa minut miettimään, olisiko tämä dekkari ollut parempi kokopitkänä elokuvana? Silloin se ei ehkä olisi tuntunut niin ohuelta ja pitkäveteiseltä. Minua häiritsee myös välillä tungetteleva jännitysmusiikki ja jotkut väkinäiset kohtaukset, joiden takia jännitys menettää hieman hienovaraisuuttaan. Yksiulotteisia hahmoja on myös paljon esimerkiksi Kengiseliitissä, jossa usein riittää, että vain katsoo hahmoja, jotta voi päätellä, ketkä ovat parodisesti jumalattomia sikoja ja ketkä eivät. Harmaalle alueelle tai hienovaraisuudelle ei tässä ole paljon tilaa, mutta samalla tämä on tarina hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, rohkeuden löytämisestä kohdata paha suoraan eikä vain saarnata siitä. Toki myös estetiikka ja rähjäinen miljöö tekevät paljon korottaakseen tavanomaisen rikostarinan ihastuttavan masentavaksi skandinaaviseksi westerniksi.

Toisin sanoen Karhun keitto on viihdyttävä, tyylikäs ja ylellisesti paketoitu pukudraama, joka onnistuu laimentamaan dekkarikliseensä vahvoilla historiallisilla ankkureilla, vahvoilla pohjoisen kuvilla ja vahvoilla suorituksilla Skarsgårdilta, Karlsenilta, Pernilla Augustilta ja Simon J. Bergeriltä (joka on erinomainen Tim Blake Nelson -tuoksuisena hornankattona). Loppu saattaa tuntua hieman lyhyeltä, mutta synkkä tunnelma jää mieleen vielä pitkään lopputekstien jälkeen.