Battlefield 1943

Battlefield 1943 on varsin mielenkiintoinen yritys moninpelisodissa erikoistuneen Digital Illusionsin suunalta. Sen esikuvana toimii todellinen sotapelien kruununjalokivi Battlefield 1942, joka toimi todellisena pioneerina FPS-taistelurintamalla valtavine karttoineen, huikeankokoisine joukkueineen, ja ennen kaikkea esimerkkinä tasapainotetuille moninpelisodille. Battlefield 1942 oli aikoinaan todellinen hitti, joka johti varmasti osittain myös DICE:n myymisen EA:lle. Monia samoja elementtejä onkin nyt siirretty taannoisesta 1942:ta ja Battlefield 1943:a voisikin kuvailla hyvin niin sanottuna arcademaistettuna uusversiona. Digitaalista levitystä hyödyntävä 1943 sisältää neljä jo Battlefield 1942:ta tuttua, vaikkakin pelaajamäärälle sopivammaksi kutistettua karttaa, taisteluhävittäjät, ja ohjailtavat pommisaattuelentueet, sekä paljon muita 1942:ta tuttuja ominaisuuksia.

Peliä ei olla vieläkään julkaistu PC:lle, tuskin tullaankaan, eikä myöskään yhtäkään varsinaista DLC-pakettia olla julkaistu 43 miljoonan tapon Coral Sea- yhteisöhaastetta lukuun ottamatta ole latauspalveluihin iskeytynyt. Se on hieman sääli, sillä edes muutama uusi kartta, tai päivityspaketti pelin mikkiongelmille olisivat takuuvarmasti lisänneet aktiivisen pelaajakunnan määrää julkaisun jälkeenkin, vaikka vieläkin pelaajia liikkuu servereillä kiitettävästi ottaen huomioon sen, että pelin julkaisusta on vierähtänyt jo aikaa. Mutta nyt varsinaisen arvion ja pelin ominaisuuksien puinnin pariin.

Hauska historiantunti

Peli sijoittuu tapahtumiltaan ja saariltaan toisen maailmansodan aikana käytyyn tyynenmeren sotaan, joka todisti Yhdysvaltojen mahdin myöskin itäiselle pallonpuoliskolle. Sodan, ja pelin osapuolina toimivat USA ja tuolloinen Japanin Keisarikunta, ja pelaaja voi hypätä toiminnan keskelle joko U. S. Marine Corpsin tai Imperial Japanese Navyn sotilaana. Julkaisun karttasaaret Iwo Jima, Wake Island ja Guadalcanal ovat tuttuja paitsi Battlefield 1942:sensa pelainneille, myös sotatietäjille, sillä ne ovat oikeita saaria Tyynellämerellä, joissa käytiin enemmän tai vähemmän tunnettuja kamppailuita toisen maailmansodan aikana. Saaret muistuttavat muodoiltaan paljon esikuviltaan, vaikkakin mittakaavoja on huomattavasti pienennetty peliä varten. Eniten esikuvaltaan näyttää Guadalcanal, sillä saaren korkeuserotkin ovat realistisia, ja snaipperit ovat mäkisessä maastossa kuin kotonaan.

Kaikki varmasti tietävät sodan lopputuloksen; japanilaisten miestappiot aineellisista puhumattakaan olivat suuria, ja vain japanilainen periasenne esti luovuttamisen, mutta Hiroshiman ja Tokion pommitukset olivat japanilaiselle sodanjohdollekin jo liikaa. Tätä ennen japanilaiset olivat muutenkin vain keskittyneet tuhoamaan yhdysvaltalaisia tukialuksia Kamikaze-iskuin, ja tappio oli monelle upseerille liikaa. Jo aiemmin kielletyt seppukut tulivat taas muotiin...

Pelissä ei kuitenkaan historiallisella painolastilla ole laisinkaan merkitystä, vaan matsin alkaessa kummallakin joukkueella on vain yksi tavoite, vallata ja pitää hallussaan mahdollisimman montaa saaren viidestä lipusta, ja siinä sivussa lahdata vihollisen voimia kumoon. Pelin ainoa pelimuoto on jokaiselle vähääkin Battlefieldiä pelanneelle tuttuakin tutumpi, Qonquest, suomalaisittain konkka. Pelaajia kumpaiseenkin joukkueeseen mahtuu 12, ja 24:n pelaajaan matsit ovat tapahtumarikkaita karttojen suuresta koosta huolimatta. Qonquestin henkeen matsin edetessä ruudun yläpuolella oleva täysi palkki pienenee jokaisesta oman joukkueen spawnauksesta, ja aliote lipuissa luonnollisesti kiihdyttää palkin lyhentymistä. Se joukkue jolla ensimmäisenä palkki loppuu, häviää pelin. Pelimuoto sopii peliin loistavasti, jok´ikisen lipun yhtäaikainen puolustaminen on kartan koosta riippuen vaikeaa, ja niin sanotulla "alkurynnistyksellä" on tärkeä rooli omien asemien kannalta. Lipun puolustaminen kun on tunnetusti aggressiivista hyökkäämistä helpompaa, eikä pelin spawnisysteemi ainakaan helpota asiaa hyökkääjien näkökulmasta. Peli palkitsee lipun valtaamisesta kuitenkin ruhtinaallisesti, joten peli kyllä kannustaa pelaajaa nappailemaan vastustajan nimissä olevaa aluetta.

Pelin avainsana on kuitenkin yhteistyö. Hyvin yhteen pelaava squad saa taistelukentällä paljon aikaan, ja voi melkeinpä yksin voittaa koko matsin. Squad-spawnaus on hyödyksi, paitsi joukkueelle myös itselleen, sillä tiimikaverin viereen syntyminen vie pelaajan takaisin taisteluun tuoksinaan, ja näin pitkä juoksumatka lähimmältä omalta lipulta ei vie aikaa hukkaan. Parhainta squad-hupailu on kaverien kesken, ja mikkien kanssa, mutta kyllä yleisellä servullakin yleensä löytää varsin pätevää tiimiseuraa. Tiimissä taisteleminen on yksinäisenä sutena etenemistä paljon hauskempaa, ja yleensä myöskin paljon tehokkaampaa. Tappoja satelee ja matsin loppuessa ruudussa seisoo palkinto, kun oma joukkue on voittanut matsin, ja oman squadin jäsenet kiiluvat pistetaulukon kärjessä.

Toiseen maailmansotaan sijoittuneet pelit menivät muodista viimeistään tämän sukupolven alussa, mutta kyllä siitä näyttäisi vielä mukavan minipelin saavan. Qonquest-pelimuoto sopii saarimaisille kartoille loistavasti, ja jokaisesta matsista tulee aina erilainen. Squad-pohjainen yhteistyö on tärkeää, ja jokaiselle löytyy oma paikkansa joukkueessa. On pelottomia hyökkääjiä, uhrautuvia puolustajia, ja todellisia massatappajia. Ja niitä, jotka tekevät vähän kaikkea.

Haa-Yaaaaaa, Shiiin-Guntoooooo

Pelistä löytyy kolme hahmoluokkaa, se on joidenkin mielestä vähän, mutta eipä näissä taisteluissa lääkintämiestä kaivata. Omat joukot koostuvat kiväärimiehestä, jalkaväkisotilaasta, ja snaipperityylisestä tiedustelijasta. Kiväärimies on varustettu nimensä mukaisesti puoliautomaattisella kiväärillä, kranaattikiväärillä, ja jalkaväkikranaateilla. Yhdysvaltalaisilla on käytössään M1 Garand, japanilaiset luottavat Type 5- kivääriin. Kiväärimiesten melee-isku tapahtuu kiväärin pistimellä, animaatio onkin melkoisen raju, kun pistin työnnetään tietämättömän vastustajan selkään. USMC:n jalkaväkisotilaan arsenaaliin kuuluu konepistooli Thompson, IJN:n jalkaväkisoltulla on käytössään niin ikään konepistooli mallia Type 100. Lisäksi molempien repusta löytyy lähinnä panssarintorjuntaan tarkoitettu sinko, jalkaväkikranaatteja ja jakoavain, jota voi lähitaistelun lisäksi hyödyntää ajoneuvojen korjaamiseen. Tiedustelijalla on käytössään joko Springfield- tai Kar98k kiikarilla varustettu kivääri, pistooli, kolme dynamiittipötköä, ja lähitaisteluun tarkoitettu USMC:n käyttämä pistin, tai IJN:n miekantyylinen katana.

Joukon kovin ampuja on kiväärimies, jonka tehtäviin kuuluu lahdata vihollisen jalkaväkeä. Kivääri soveltuu hyvin niin kauempana olevien vihollisten tappamiseen, kuin myöskin lähempänä tapahtuvaan toimintaan. Lisäksi kranaattikivääri soveltuu hyvin jeeppien tuhoamiseen, ja hieman kyseenalaisesti myös lähitaisteluun. Jalkaväkisotilaan tehtävänä on tuhota vastustajan panssareita. Jalkaväkisotilas on joukon monipuolisin sotilas, joka on erikoistunut lähitaisteluun. Thompsonista ei ole mihinkään kauempaa ammuttaessa, mutta lähellä se voittaa niin kiväärimiehen kuin tiedustelijankin. Tiedustelijan ominta alaa onkin kaukaisten vihollisten ja toisten tarkka-ampujien eliminointi. Lisäksi kaukolaukaistavat räjähteet ovat tankkien todellinen riesa. Hyvä tiedustelija tarvitseekin paljon viekkautta, sillä yksi vs. yksi- tilanteissa se on eittämättä alakynnessä Colt-pistoolinsa kanssa.

Aseluokkien tasapainotus onkin klassinen esimerkki kivi-paperi-sakset- efektistä. Kiväärimies voittaa jalkaväkisotilaan kauempaa ammuttaessa, lähellä taas jalkaväkisotilas on niskan päällä. Tiedustelija häviää molemmille lähellä taisteltaessa, mutta voittaa molemmat kaukaa ammuttaessa. Aseluokat ovat loistavasti tasapainossa, ja oma joukkue koostuu aina suhteellisen tasaisesti kiväärimiesten, jalkaväkisotilaiden ja tiedustelijoiden kesken. Jalkaväkisotilas tarvitsee enemmän kokemusta ja harjoittelua, kuin tiedustelija, mutta yksikään kolmesta aseluokasta ei ole ylivoimainen, eikä yhtä ainoaa tyyliä pelata ole. Singon ja kranaattikiväärin käyttö vihollisten sotilaisiin kannattaa kuitenkin harjoitella, harmittavan moni kun niitä lähempänä taisteltaessa käyttää.

Pelin kartat ovat tuttuja aiemmista Battlefieldeista, ja niitten sovittaminen sekä viilailu uusiokäyttöön on onnistunut näennäisesti varsin hyvin. Yksikään kolmesta mapista ei ole huono, vaan jokaisella saarella on oma erityispiirteensä ja tyyli, jolla siellä menestyä. Hevosenkengän muotoinen koraalisaari Wake Islandilla ajoneuvojen hyötykäyttö on äärimmäisen tärkeää. Saaren tärkeimmän alueen, Airfieldin hallussapitäminen on myöskin strategisesti hyödyllistä, sillä se katkaisee vihollisen tankkien ja jeeppien kulkuyhteyden saaren toiselle puolelle. Myöskin tiedustelijan kaukolaukaistavien dynamiittien hyötykäyttö on tärkeää, sillä saarta pitkin menee vain yksi tie, ja tankkien aikainen tuhoaminen on tärkeää. Iwo Jimalla saaren päätyjen alueiden Mount Suribachin, ja Airfieldin hallinta on tärkeää sekä helpottaa muittenkin lippujen valloittamista, ja vihollisen liikkeiden estämistä. Kukkulaisella Guadalcanalilla pullonkauloja syntyy helposti ainakin Ridgellä ja Fuel Dumpilla.

Aseluokkien tasapainotuksessa, ja mappien monipuolisuudessa näkyy DICE:n rautainen tietotaito. Pelityylejä pelata on monia, joku voi harjoitella todelliseksi lentäjä-ässäksi, toinen muodostuu pelätyksi tankkikuskiksi, ja kolmannesta tulee tappavan tarkka kiväärimies, jonka tielle eksyneet viholliset saavat kyytiä. Kartat ovat Battlefieldmaisen isoja ja tyylikkäästi suunniteltuja. Kontrasti on suuri, kun miettii, kuinka luonnonkauniit paratiisisaaret ovat muuttuneet bunkkerien ja juoksuhautojen muovaamaksi sotakentäksi.

Ne jyrää meitin

Battlefield 1943:n käyttämä pelimoottori Frostbite mahdollistaa sen alla toimivissa peleissä erikoisominaisuuden, jota muut pelinkehittävät kadehtivat. Rakennusten tuhoaminen räjähteitä käyttämällä luo taisteluun aivan uudenlaista syvyyttä. Battlefield 1943:ssa jalkaväkisotilas ei voi hypätä tankkia piiloon taloon, vaan kun tankki alkaa räjäyttelemään seiniä täytyy todella miettiä mitä tehdä. Kun pommilentueet räjäyttävät maan tasaiseksi, löytyy rakennusten tuhottavuudesta myös toisenlainen hyöty. Kun vallattavan lipun lähellä ei ole mainittavaa suojaa savua lukuun ottamatta, eivät yleensä myöskään vihollisen joukot ole yhtä innokkaita niitä valtaamaan itselleen. Eeppisyysmittari kohoaa välillä taivaisiin, kun sekä hävittäjä, tankki, ja sotilaat murentavat rakennusta jo lunastuskuntoon, ja pommilaivue viimeistelee työn räjäyttämällä talon perustukset näkyviin. Eikä tuhoutuminen rajoitu pelkästään rakennuksiin, myös metsikköä ja pensaikkoa kaatuu hyvin räjähdesateessa. Parhaimmillaan puuston hakkuu paljastaa salamyhkäisen tiedustelijan ja jopa puistonvahti on mielissään.

Värisuunnittelu pastelliväreineen miellyttää silmää. Graafisessa tyylittelyssä ei ole haettu kovin realistista linjaa, vaan mieleen tulee pikemminkin sarjakuvamaisuus, tai piirrosanimaatiot. Tyyli sopii peliin kuitenkin hyvin, realistisuudella kun ei muutenkaan mätetä. Lipasta yhteen mieheen joutuu käyttämään, eikä aseiden ballistiikasta juuri voida puhua, sillä vain luodin matkustusaika ollaan huomioitu ammuksen määränpään simuloinnissa. Teknistä puolta ei voi kuitenkaan liikaa kehua, ja varsinkin äänipuoli on uskomattoman syvä ja uskottava. Savu- ja räjähdysefektit ovat näyttäviä, ja alasammuttu hävittäjä tulivanoineen on erityisen hienoa sekä tyydyttävää katseltavaa. Kun DICE olisi vielä korjannut pelin mikkiyhteysongelmat ei teknisessä olisi mitään moitittavaa.

Ajoneuvot näyttelevät todella isoa roolia pelissä. Tuhoisimpia tappamistarkoituksessa ovat lentokoneet, tosin oman Zeron ohjastamisessa täytyy olla rutkasti taitoa, että sillä saisi runsaasti tappoja. Lopulta runsas harjoittelu kuitenkin palkitaan, ja lentomestarilta eivät ole suojassa edes vihollisen tankit, sillä hävittäjästä pudotettavat pikkupommit tekevät selvää jälkeä mistä tahansa liikkuvasta. Rutkasti helpompaa on tankin avulla tappaminen, tosin vastustajan jalkaväen singot tekevät tankista kuin tankista nopeasti selvää jälkeä, mikäli näillä on ollenkaan tähtäystaitoa. Tähän kun lisää vielä panssariauton verrattain kankean liikkumisen, vaatii tankin menestyksekkäästi ohjastaminen myös hyvää ennakointikykyä. Yhdysvaltalaisten jeepit, ja japanilaisten Kuregane-maastoautot on tarkoitettu lähinnä paikasta toiseen liikkumiseen, mutta taakse asennettu konease mahdollistaa myös tehokkaan tappamisen, rekyyliä autoon kiinni pultatussa aseessa kun ei ole lainkaan.

Ehkä kaikkein tuhovoimaisin ajoneuvo lentää kuitenkin taivaalla kaikkien yläpuolella. Air Raid eli tilattavat pommilaivuesaattueet vetävät altaan kaiken tasaiseksi vain yhdellä napin painalluksella. Laivue on varsin kankea ohjailtava, joten paikka, johon päättää pommit pudottaa, kannattaa päättää pikimmiten ykköskoneen tähystämöön saavuttuaan. Kun saavutaan kohteen ylle, pudotetaan pommit, ja katsotaan kuinka valtava määrä räjähteitä iskeytyy maanpintaan. Onnistuessaan Air Raid voi tuoda sen tekijälleen melkoisen jackpotin, mutta mahdollisuus tyhjän alueen pommittamiseen on suuri, sillä isot pommikoneet ovat todella kankeita ohjattavia. Kaiken lisäksi, kun pommit on tiputettu, ja astuu ulos bunkkerista, mistä käsky on annettu, seisoo mitä parhaimpana maalitauluna vihollisen sala-ampujalle, ja henki lähtee väijytyksessä todella nopeaan.

Niin tuhoutuva ympäristö, tekninen suoritus, kuin ajoneuvosotakin ovat uskomattoman hyvin tehty. Kun kaksi tankkia räjäyttelee taloa matalaksi, lentokoneen räjähtäessä ilmassa, ja kranaatin pamahtaessa vihollisen naamalle, niin että ruumis lentää komeassa kaaressa kukkulan taakse, tulee ehkä harvemmin ajateltua, kuinka paljon ruudulla tapahtuu yhtä aikaa, pelimoottorin siitä piittaamatta. Isoja pudotuksia ruudunpäivityksessä tapahtuukin korkeintaan pommisaattueen tiputtaessa pomminsa suoraan pelaajan kuonon eteen, muulloin FPS pysyy tasaisena todella hyvin.

Yhteenveto

Kuinka hyvä peli Battlefield 1943 sitten on riippuu vain ja ainoastaan pelaajasta, mutta allekirjoittaneelle peli iski todella lujaa. Kymmenen euroa pitkäkestoisesta, minun tapauksessani yli sata tuntia kestävästä viihteestä on mukavasti ja pelin hinta-laatu-suhde on kenties parasta, mitä konsolimoninpelit voivat tarjota. Äärimmäisen hyvin tasapainotettu toiminta kolmen eri hahmoluokan kesken, loistelias tekninen toteutus ja sellainen tyypillinen Battlefield-fiilis, mitä muissa FPS-genren peleissä ei ole riittävät jo yksistään muodostamaan paketin, josta ei voi kieltäytyä kymmenen euron hintalapulla varustettuna. Karttoja on harmillisen vähän, ja pelin ehkä ainoa todellinen puute on sisällön vähyys pitkässä juoksussa. Nyrpeitä naamoja voi esittää myös noobtuubereista, ja mikkiongelmista, mutta muuta valittamisen aihetta en oikein tästä pelistä löydä. Yksinkertaistettu sekä arcademaistettu konsepti toimii Battlefield 1943:ssa. Peli on jokaisen euronsa arvoinen, ja vähemmän FPS-pelejä nähneelle lähestulkoon pakko-ostos. Myöskin veteraanit saanevat pelistä mukavasti irti, ja Battlefield-sarjaan vannoutuneille peli on itsestään selvä ostopäätös. Nyt on kuitenkin taas aika palata takaisin Tyynellemerelle.

Grafiikka: 8/10 Äänimaailma: 9/10 Pelattavuus: 9/10 Pitkäikäisyys: 9/10

Plussat: Tasapaino, äänet, tunnelma, ajoneuvot, karttasuunnittelu, hinta-laatu-suhde, upeat saaret, matala aloituskynnys

Miinukset: Sisällön vähyys, mikkiongelmat, noobituubailu