Kiitokset kaikista ihanista peleistä ja muistoista Tomonobu Itagaki

Jos jokin peligenre hallitsi 90-lukuani, se oli tappelupelit. Pelasin melkein kaikkea sitä, ostin useita versioita Street Fighter II:sta ja melkein kaikkea muutakin. Pitkään pidin enemmän kaksiulotteisista tappeluista, kunnes törmäsin Dead or Alive -peliin.

Aluksi tunsin sen vain arcade- ja Saturn-pelinä, joka oli kuuluisa siitä, että naispuolisilla taistelijoilla oli erityisen hyvin animoidut rinnat, ja tätä oli kuulemma mahdollista säätää jopa valitsemalla, minkä ikäinen pelaaja oli ennen pelaamisen aloittamista. Vuonna 1998 se julkaistiin PlayStationille, ja olin silloin keskellä kiihkeää Japani-vaihetta, minulla oli modattu konsoli ja peruskielitaito. Toin Dead or Aliven maahan, ja rakastuin silmittömästi loistavaan taistelujärjestelmään, joka perustui täysin vastaiskuihin, nopeuteen, näyttäviin rengasiskuihin ja helvetinmoisella rock 'n roll -asenteella.

Tämä oli internetin todellisen läpimurron aikoihin, eikä ollut Wikipediaa tai mitään vastaavaa, ja kaikki oli vasta lapsenkengissä. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka Tomonobu Itagaki oli. Ainoa asia, jota en (tiennyt), oli se, että ilmeisesti pidin hänen peleistään. Kun Dreamcastille ilmestyi Dead or Alive 2, olin valmis, ja siitä tuli kaveriporukkani tärkein 3D-taistelupeli yhdessä Soul Calibur -pelin kanssa, mutta en vieläkään tiennyt, kuka Itagaki oli, sillä pelintekijöistä ei tuolloin yksinkertaisesti puhuttu kovin usein.

Vuonna 2001 asiat alkoivat kuitenkin kärjistyä. Microsoft halusi päästä pelibisnekseen omalla konsolillaan. Kaikki katseet kiinnittyivät osoitteeseen Halo: Combat Evolved, kun minä katselin Dead or Alive 3 -peliä. Alkuperäinen visuaalinen ilme oli yksinkertaisesti epätodellinen, ja tapa, jolla siinä käytettiin kaistoja, joista toisensa saattoi tyrmätä jatkaakseen taistelua, oli vallankumouksellinen. Eräs hyvä ystäväni oli lähdössä Yhdysvaltoihin ja osti minulle Xboxin sillä ehdolla, että hän voisi ostaa myös Combat Evolvedin - minä taas halusin vain Dead or Alive 3:n.

Jossain tässä vaiheessa Tomonobu Itagaki alkoi astua ulos varjoista. Hän oli jotain niinkin ainutlaatuista kuin japanilainen pelikehittäjä, joka panosti Xboxiin. Hän tiesi, että se oli epätavallista, mutta hän tuki konsolia enemmän kuin kukaan muu. Hätkähdyttävällä lainauksella toisensa jälkeen hän julisti sen ylivoimaisuutta ja rakasti kehitystyön aikana käytettyä X:n muotoista prototyyppiä, joka löysi tiensä hänen peleihinsä.

Hänen pelinsä olivat hänen mukaansa paljon parempia kuin kilpailijoidensa pelit, mitä hän kommentoi usein. Tämä oli hyvin epätyypillistä japanilaista käyttäytymistä, kaukana siitä nöyrästä käytöksestä, johon olemme tottuneet. Yhdistettynä hänen pitkiin hiuksiinsa ja tapaansa pitää aina aurinkolaseja syntyi kuva kehittäjästä, jolla oli rocktähden asenne. Tekkenistä hän sanoi: "En pelaa Tekkeniä. En pidä peleistä, jotka tuntuvat matematiikalta."

Vaikka keskustelu pelien seksualisoinnista ei ollut 2000-luvun alussa läheskään samanlaista kuin nykyään, Itagakilta kysyttiin usein hänen peliensä naishahmoista, jotka olivat aina uskomattoman kurvikkaita ja joilla oli hulmuavat rinnat ja minimaaliset vaihtoehtoiset vaatteet. Kritiikki oli kuitenkin jotain, josta hän ei voinut vähempää välittää, vaan vastasi esimerkiksi näin: "Kasumi on vahva, koska hän on kaunis. Ja hän on kaunis, koska hän on vahva." ja "En välitä, mitä ihmiset sanovat puvuista. Jos et pidä siitä, älä pelaa."

Näimme, miten vähän hän välitti kaksi vuotta myöhemmin, kun hän julkaisi vuonna 2003 skandaalimaisen Dead or Alive Xtreme Beach Volleyballin. Eräänlaisen deittipelin, jossa kaikki Dead or Alive -sarjan naispuoliset tappelijat viettivät aikaa paratiisisaarella pelaamalla lentopalloa minimaalisissa vaatteissa, kun taas rahaa ansaitsemalla saattoi ostaa heille vielä pienempiä vaatteita. Lisäksi pelattavana oli joitakin muita minipelejä vaihtelun vuoksi. Jotkut raivostuivat, jotkut rakastivat, mutta kaikkien oli myönnettävä, että pelattavuudeltaan peli oli melko hyvä ja vieläpä naurettavan hyvännäköinen.

Itagakin rakkaus Microsoftia kohtaan näytti saavan vastakaikua, ja seitsemän vuoden ajan hän oli erittäin tärkeä Xboxille. Harva muu, jos kukaan muu, pystyi näyttämään, kuinka tehokas heidän konsolinsa todella oli. Paras todiste tästä oli lähes surrealistisen herkullinen Ninja Gaiden, joka julkaistiin kolme vuotta Dead or Alive 3:n jälkeen. Se oli uudelleenkäynnistys vanhasta klassisesta NES-sarjasta, jonka Itagaki elvytti lentopalloseikkailujen jälkeen, ja se osoitti, että hän pystyi ehdottomasti muuhunkin kuin tappeluun. Ninja Gaiden tunnettiin myös korkeasta vaikeustasostaan, ja tietenkin Itagaki kommentoi sitä: "En halua tehdä pelejä, jotka ovat turvallisia. Haluan tehdä pelejä, jotka lyövät sinua naamaan."

Ninja Gaiden sai muuten päivitetyn version nimeltä Black, ja se on nykyään yksi kaikkien aikojen korkeimmin arvioiduista peleistä Metacriticissä keskiarvolla 94. Ninja Gaidenin jälkeen julkaistiin myös uusintaversio aivan ensimmäisestä Dead or Alivesta, nimeltään Dead or Alive Ultimate. Se oli jälleen upea peli, mutta ennen kaikkea se jäi mieleen siitä, että se oli ensimmäinen tappelupeli, jossa oli todella hyvä ja harkittu verkko-osio.

Lyhyesti sanottuna Itagaki ja hänen studionsa Team Ninja olivat uskomattoman tuotteliaita, ja pitkään Itagaki toimi tuottajana ja ohjaajana keskimäärin yli peliä vuodessa. Kaikki pelit olivat huippuluokkaa, ja hän todella paistatteli kunniassa, ja hänen haastattelunsa olivat aikakauden hauskinta luettavaa, kiitos rocktähtiasenteensa, joka ylitti kaikki odotukset.

Xbox-rakkautensa ansiosta Itagaki ei julkaissut mitään PlayStationille. Monet ovat miettineet, oliko kyseessä jonkinlainen liikesopimus, mutta itse asiassa moni asia viittaa siihen, että hän piti pelinsä tarkoituksella poissa Sonyn konsoleilta, jotka eivät hänen mielestään olleet suorituskyvyltään tasokkaita. Niinpä Itagaki oli tietysti yksi avainhenkilöistä, kun Xbox 360:n julkaisu oli edessä.

Vuonna 2005 Dead or Alive 4 oli valmis julkaistavaksi, aivan kuten kolmas osa oli ollut alkuperäiselle Xboxille, ja tällä kertaa Microsoft oli antanut hänelle täyden luottamuksen. Pelissä oli mukana Spartan-soturi - mutta ei Master Chief. Voimme vain spekuloida, mikä tarina sen takana oli, mutta Itagaki esitteli sen sijaan naispuolisen Spartan-soturin nimeltä Spartan-458. Hän näytti kuitenkin aivan Master Chiefin näköiseltä, ja saimme jopa taistella kiitoradalla osoitteesta Halo 2 graafisessa ilotulituksessa. Tämäkin oli kohokohta - ja Itagakin elämää suurempi persoonallisuus jatkoi kasvuaan. Gamereactorin toimituksessa oli suuri ilo joka kerta, kun hän tarjosi jonkin uuden näyttävän lausahduksen.

Ja sitä me saimme, kun Dead or Alive Xtreme 2 julkaistiin vuonna 2006. Se oli sama konsepti kuin lentopallo, mutta siinä oli enemmän pelattavaa, muun muassa vesiskoottereita - ja vielä vähemmän uimapukuja. Tästä pelistä käytiin edeltäjäänsä kiivaampaa keskustelua, mistä Itagaki ei voinut vähempää välittää, sillä hän julisti seuraavaa: "Tässä pelissä ei ole kyse lentopallosta. Kyse on kauniista naisista, jotka nauttivat lomastaan." ja jatkoi: "Halusin luoda pelin, joka saa ihmiset voimaan hyvin. Siinä kaikki."

Valitettavasti se oli kuitenkin pelattavuudeltaan huonompi ja Itagakin ensimmäinen keskinkertainen peli, eikä se ollut hänen ainoa takaiskunsa. Ehkä Tecmon johto oli hieman kyllästynyt rocktähteensä, sillä he olivat sopineet Sonyn kanssa Ninja Gaidenin julkaisemisesta PlayStationille niin sanottuna Sigma-painoksena. Itagaki ei ollut lainkaan mukana, mikä on ihmeellistä, kun otetaan huomioon, että kyseessä on hänen nimensä, ja hän vastusti sitä avoimesti. Peli oli pelattavuudeltaan hieman huonompi ja siihen oli tehty useita outoja muutoksia, ja hän ilmaisi selkeästi inhonsa sanomalla esimerkiksi, että "Se ei ole minun pelini. En tehnyt sitä, enkä halua, että ihmiset luulevat minun tehneen sitä." ja "He muuttivat tasapainoa, vaikeustasoa ja tunnetta. Se ei ole enää Ninja Gaiden."

Mutta vuonna 2008 hän saisi tilaisuuden todistaa itseään Ninja Gaiden II. Se näytti kauhealta jo ensimmäisillä ruuduilla (ruutukaappaukset olivat vielä tällä aikakaudella tärkeämpiä kuin trailerit) ja monet ihmettelivät, oliko edes mahdollista, että Xbox 360 voisi sylkeä ulos tällaista grafiikkaa, ja väkivalta oli näennäisen makaaberia. Se, että Itagaki uskoi otsikkoonsa, oli ilmeistä, ja hän totesi: "Ninja Gaiden 2:sta tulee niin kunnianhimoinen, että kun muut kehittäjät pelaavat sitä, he menettävät motivaation ja luottamuksen peleihinsä."

Ja kyllä, peli oli erittäin hyvä, vielä tänäkin päivänä systeemi erottuu yhtenä tiukimmista, joita olen koskaan kokenut Ryu Hayabusan kanssa, joka reagoi pienimpäänkin vihjeeseen. Se oli kuitenkin suunnittelultaan yliluonnollisempi, mikä tarkoitti minulle henkilökohtaisesti sitä, että pidin edelleen enemmän alkuperäisestä, vaikka se olikin mekaanisesti parempi.

Valitettavasti tämä on Itagakin lopun alku. Ninja Gaiden II ehti hädin tuskin ilmestyä, ennen kuin hän ajautui avoimeen riitaan Tecmon kanssa suurista rahasummista, joihin hän koki olevansa oikeutettu, samalla kun Tecmo kritisoi häntä huonosta käytöksestä. En tiedä, kumpi heistä oli oikeassa, mutta hän jätti Team Ninjan ja poistui samalla lopullisesti parrasvaloista. Kaksi hänen viimeistä suurta lausuntoaan olivat, kun Ninja Gaiden II sai Sigma-julkaisun myös PlayStationille, mistä hän ei todellakaan pitänyt. Hän valitti ja sanoi, että "En tiedä, miksi he muuttivat vihollisten asettelua. Se pilaa tahdin." Ja lisäsi "He poistivat veren. Se ei ole Ninja Gaiden."

Elämä Team Ninjan jälkeen oli näennäisen vaikeaa. Hän perusti Valhalla Game Studiosin muiden veteraanien kanssa, mutta kului kokonaiset seitsemän vuotta ennen kuin he julkaisivat Devil's Thirdin Wii U:lle, joka oli valitettavan keskinkertainen ja ainoa vuoden 2008 jälkeinen peli, jossa hänellä on ollut merkittävä rooli.

Minä ja monet muut toivoimme hartaasti, että joku muu kehittäjä tai julkaisija ottaisi yhden pelimaailman hauskimmista persoonallisuuksista mukaansa luodakseen lisää pelien taikaa, mutta niin ei koskaan käynyt, ja pelien tekeminen on katoavaa. Näin pitkän ajan jälkeen hänestä tuli jättiläisten kannalta yhä vähemmän kiinnostava, vaikka hän kirjoitti jatkuvasti työstävänsä asioita eri tähtikuvioissa.

Viime vuosina hän on pitänyt yhteyttä faneihinsa Facebookin kautta ja antanut näkymiä elämäänsä. Hän on ollut paljon nöyrempi persoona, mutta välittömiä merkkejä sairaudesta ei ole ollut. Niinpä oli todellinen järkytys, kun eilen vahvistettiin, että hän oli kuollut vain 58-vuotiaana. Ilmeisesti sairausjakson jälkeen, jonka aikana hän oli valmistellut jäähyväisiä Facebookissa ja kirjoitti (käännetty Bingillä) :

"Viimeiset sanat
Elämäni liekki on vihdoin sammumassa.
Se, että tämä viesti on julkaistu, tarkoittaa, että aika on vihdoin tullut. En ole enää tässä maailmassa.
(Tämä viimeinen viesti on uskottu eräälle läheiselleni).
Elämäni oli sarja taisteluita. Minä voitin jatkuvasti.
Aiheutin myös paljon ongelmia.
Olen ylpeä siitä, että olen taistellut loppuun asti, uskollisena vakaumukselleni.
En kadu mitään.
Olen vain surullinen siitä, etten voinut toimittaa uusia teoksia kaikille faneilleni. Olen surullinen.
Sellaista elämä on.
Niin se menee.

Itagaki Tomonobu"

Monet ovat ilmaisseet surunsa, eikä vähiten Tekkenin luoja Katsuhiro Harada (jonka kanssa hän oli pitkäaikainen ystävä ja kilpailija) ja Smash Brosin luoja Masahiro Sakurai sekä Team Ninja.

Onneksi pelit ovat yhä olemassa. Vaikka hän luultavasti räkäisi tänä keväänä julkaistulle Ninja Gaiden II Black -pelille eikä olisi arvostanut Ninja Gaiden 4 -peliä lainkaan, hänen digitaalinen DNA:nsa on yhä olemassa, ja meillä on kaikki muistot. On selvää, että pelimaailmasta tulee hieman tylsempi paikka ilman häntä, ja toivon, että hänen rocktähtiasenteensa olisi voinut jatkossakin piristää alaa, joka on usein melko arka ja varovainen. Kuten me kaikki tiedämme, niin ei käynyt, mutta silti, kiitos kahvista, vanha ninjamestari, lopetan toiseen lainaukseen.

"En ole pelinkehittäjä. Olen soturi, joka tekee pelejä."