Koira vetoaa tunteisiin, ja on kaunis katsella

Videopelit on suunniteltu viihteeksi, mutta ne voivat myös kertoa tunteisiin vetoavia ja tenhoavia tarinoita. Studio Toliman väki on halunnut keskittyä tähän heidän uusimmassa indieseikkailussaan Koira. Kyseessä on lyhyt ja taiteellinen tarina, joka keskittyy metsän henkeen, joka kohtaa nuoren eksyneen koiranpennun. Näin hengestä tulee viattoman ja hellyttävän olion huoltaja, ja koiranpentua ohjataan turvaan maailmassa, jossa on ihmiskunnan tekemiä kauheuksia. Kyseessä on tarina, joka keskittyy ympäristön merkitykseen ja ihmisluonteen julmuuteen. Ja tämä kaikki tehdään käsin piirretyllä taiteella, ja varsin yksinkertaisella pelattavuudella.

Aluksi tarinankerrontaan paneutuen on Studio Tolima tehnyt hyvää työtä herättäessään pelaajassa tunteita. Kyse on hieman Disneystä tai Pixarista tyyliltään, joka keskittyy pelaajassa tunteiden esiin nostamiseen. Viime aikojen tarinallinen esimerkki olisi ehkä Dreamworksin The Wild Robot, jossa siis epätavallinen päähenkilö ohjaa ja suitsii avutonta oliota. Näin muodostuu side matkan varrella, jota testatessa päähenkilön ominaisuudet nousevat esiin, ja tämä johtaa päähenkilön matkalle muuttamaan ja parantamaan itseään. Luovasti ei käsitellä mitään uutta, mutta ajatus toimii, ja vieläpä tehokkaasti.

Pelattavuus on epätasaisempi. Koirassa ei ole mekaanista syvyyttä, ja itse asiassa suuri osuus keskittyy vain värikäissä maisemissa samoiluun, ja vapaaehtoisen sisällön kanssa tekemisissä olemiseen. Mieleen tulevat Abzu, The Cub ja jopa Planet of Lana, joissa siis vaihdetaan mekaaninen monimutkaisuus ympäristölliseen ja taiteelliseen kattaukseen. Mukana on hetkiä, jotka lisäävät mukaan pienen mitan pulmanratkontaa. Tyypillisesti ollaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, joskin hyvin vähän, ja luodaan musiikillisia säveliä, jotka sitten vaikuttavat henkipatsaisiin. Nämä pulmat ovat yleensä hyvin suoraviivaisia, ja usein niiden ratkaisu on selkeä ilman sen ihmeempää vaivaa.

Toinen alue, jolle Studio Tolima laajentaa pelattavuutta, on hiiviskely. Mukana on hetkiä, jolloin tarvitsee piiloutua puskaan ihmisiä ja vahtikoiria vältellen, ehkä jopa niitä harhauttaen heittämällä keppi tuulikelloon. Ja näin peli etenee. Nämä hetket ytimeltään toimivat, mutta on sanottava, että Koirassa on mukana välittömän epäonnistumisen hiiviskelyä, ja nämä osiot ovat sitä kaikkein heikointa antia.

Pelattavuus ja mekaaninen syvyys tuntuvat keinolta, joka hieman kohottaa tarinan arvoa, ja pitää pelaajat kiireisenä. Kyseessä ei ole se parhaiten mieleen jäävä osuus, ja usein toivookin enemmän tältä osa-alueelta. Nyt nämä vapaaehtoiset mahdollisuudet rakentaa lumiukko tai leikkiä piilosta koiranpennun kanssa eivät oikein ole tarpeeksi.

Mutta juttu on niin, että rajallinen pelattavuus toimii yhdessä puheettoman ja tekstittömän tarinan kanssa luoden tunteisiin vetoavan ja kevyen kokemuksen, jonka haluaa pelata. Rytmitys on vahva, ja juuri kun pelaaja tuntee olonsa liian hyväksi ja turvalliseksi, iskee kauhu ja tragedia muuttaen kokonaisuutta. Näin peli muuttuu rauhoittavasta ja meditatiivisesta pelottavaksi ja kiihkeäksi, ja tämä tasapaino toimii pelin eduksi, ja johtaa kolmen tunnin mittaiseen tiukkaan pelikokemukseen.

Se toinen Koiran vahva osuus on ulkoinen ja äänellinen esillepano, sillä seikkailu on säväyttävä, värikäs ja hienosti animoitu. Käsin piirretty estetiikka toimii pelin eduksi, ja ääniraita äännähtelyineen lisää mukaan tunnetta juuri sopivasti.

Lopuksi Koira saavuttaa sen, mitä on halunnutkin. Studio Tolima on luonut tunteisiin vetoavan ja muistettavan tarinan, joka erottuu tarinaltaan ja ulkoisilta puitteiltaan. Pelattavuus ei ole kummoista, ja mekaniikat ovat joko liiaksi käytössä tai eivät vain vetoa pelaajaan. Mutta muuten tämä 2-4 tunnin mittainen tarina Koira tekee riittävästi jäädäkseen mieleen.