Leviticus

Australialaiset tietävät kauhuelokuvista jotain. Wolf Creek, We Bury the Dead, Wyrmwood, Daybreakers, Talk To Me, The Babadook – esimerkkejä riittää, ja nyt myös Leviticus, jonka ovat luoneet kahden viimeksi mainitun elokuvan tuottajat. Mistä elokuvassa on kyse? Yksinkertaisesti sanottuna: Kaksi teinipoikaa joutuu ”hyvää tarkoittavan” manauksen kohteeksi, ja pian sen jälkeen heitä alkaa vainota pahantahtoinen olento, joka ottaa sen henkilön muodon, jota he kaipaavat eniten.

Ohjaajana toimii Adrian Chiarella, ja * Leviticus * on hänen esikoiselokuvansa – eikä suinkaan huono sellainen, voin ilokseni todeta. Pääroolissa näemme Joe Bordin Naimina, jonka tunnistat elokuvasta *Talk To Me*. Stacy Clausen, joka esiintyi Netflixin kauhuelokuvassa Thrash, näyttelee hänen rakastettunsa Ryanin roolia, kun taas Naimin äitiä näyttelee Mia Wasikowska, joka on tuttu elokuvista Alice in Wonderland ja Crimson Peak. Näyttelijöiden suoritukset elokuvassa Leviticus ovat erittäin korkeatasoisia ja parantavat katselukokemusta.

Lähtökohta on yksinkertainen, mutta erittäin tyylikäs. Muistuttaako se elokuvaa It Follows? Sanonpa, että enemmän kuin vähän. Mutta se ei häiritse minua, sillä Leviticus onnistuu seisomaan omilla jaloillaan ja käsittelee teemaa mielenkiintoisella tavalla. Elokuva on myös täynnä yhteiskunnallista kommentaaria, joka ilmenee pilkkauksina sekä kristinuskon fundamentalismia että homofobiaa kohtaan, ja tällaisten teemojen kudominen tämän tyyppiseen elokuvaan voi olla hieman arpapeliä riippuen siitä, miten se tehdään. Tässä tapauksessa se mielestäni ehdottomasti rikastuttaa elokuvaa ja tuo siihen uuden ulottuvuuden tuntumatta koskaan pakotetulta, joten siitä iso plussa.

Erinomaisen näyttelijäntyön lisäksi elokuva onnistuu luomaan todella hyvän tunnelman, jossa hiipivä levottomuus ja jännittyneisyys yllättävät juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Tarinassa on myös taustalla surua, joka keskittyy vieraantumisen teemaan. Nuoria, joita ei ymmärretä, rakkautta, jota aikuisten maailma ja heidän ympärillään olevat ihmiset pitävät vääränä. Mukana on myös haavoittuvuutta, jossa elokuvan ydin heijastaa jotain sekä suurempaa että vaarallisempaa, samoin kuin läheisten tuomitsemista. Se on todellakin tyylikäs, todella tyylikäs.

Kuten sanoin, se muistuttaa hyvin paljon elokuvaa *It Follows*, mutta ei tavalla, joka häiritsisi minua. Sanoisin, että * Leviticus * on queer-kauhuelokuva, jossa sekoittuvat *It Follows*, *The Exorcist* ja *Talk to Me*. Vaikka vauhti ei ole aina hurja, tarina on kerrottu tehokkaasti ja katsoja on koko ajan jännittyneenä, ja kauhukohtaukset on toteutettu hyvin. Elokuvassa keskitytään enemmän aavemaisen ilmapiirin luomiseen kuin tylsien säikytyskohtausten varaan, vaikka niitäkin on muutama.

Arvosanaa laskee se, että viimeinen näytös on, kuten tässä genressä niin usein, hieman heikompi. Se etenee hieman liian nopeasti, ja hahmot käyttäytyvät irrationaalisesti ja typerästi. Olisin myös toivonut hieman enemmän selkeyttä siihen, mitä oikeastaan tapahtuu, mukaan lukien syyt, ja siihen, kuka niin sanottu ”Deliverance Healer” oikeasti on. Mutta kuka tietää, ehkä joitakin kysymyksiä on jätetty avoimiksi mahdollista jatko-osaa varten. Jos asia on niin, nostan käteni ensimmäisenä, kun kysytään, kuka haluaisi nähdä sen, sillä olisin mielelläni viettänyt vielä yhdeksänkymmentä minuuttia tässä maailmassa.

Huolimatta heikosta loppukohtauksesta ja siitä, ettei elokuva ole erityisen pelottava, ” Leviticus ” on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista kauhuelokuvista tähän mennessä. Menkää katsomaan se.