Lost in Random: The Eternal Die on hyvä roguelike

Rogueliken lajityyppi on kovasti kilpailtu nykyään. Lajityyppeinä on nykyisin erilaisia "likeja", kuten Soulslike ja roguelike, ja myyntivalttina on usein se, etteivät ne ole ihan yhtä hyviä kuin innoituksen lähteensä. Pessimisti ei pety? Varmaankin, mutta olen tottunut siihen vuosien varrella koko ajan enemmän, ja alati useampi peli heittää itsensä samaan pataan.

Siksi en ollut innostunut, kun vastaan tuli Lost in Random: The Eternal Die. En ole pelannut vuoden 2021 alkuperäistä peliä, ja vaikka kuulin paljon hyviä asioita, vaikutti peli sellaiselta, joka ei juurikaan noudata menestyksekästä kaavaansa. Nopeasti huomasin kuitenkin pelaavani innolla, jos vaikka pääsisi hieman lähemmäksi Mustaa Noppaa.

Kehittäjä Stormteller Games ei pyri keksimään uudelleen rogueliken pyörää. Hyvinkin Hadeksen malliin aloitetaan yhdestä huoneesta, taistellaan tie seuraavaan ja kerätään matkalla parannuksia kuin myös valuuttaa pelihahmon päivittämiseksi leirissä. Voimat eivät ole yhtä tyydyttäviä kuin jumalten antamat keinot Hadeksessa, mutta se, että ne laitetaan eteen pienen pelilaudan kaltaisena - ja vaatimuksena on laittaa kolme saman väristä "buffia" pysyväksi päivitykseksi - lisää mukaan pelillisyyden elementin, joka pitää mielen virkeänä pohtien sitä pelihahmoa, jonka pelaaja voi luoda.

Erilaiset "buildit" Lost in Random: The Eternal Diessa ovat yleensä jonkinlainen yhdistelmä kykyjä (Weapons, Cards, Dice, Conjurations ja Luck). Mukana on ajoittainen Legendary Relic, joka määrittää pelitavan, mutta usein pelaaja alkaa huomata kaavan, jolla omaa hahmoa voi parantaa. Hadeksessa - varsinkin ensimmäisessä pelissä - oli mahdollista varsin helposti tehdä niin ylenmääräisen voimakas hahmo, etteivät pomovastukset kestäneet kauaa. The Eternal Die ei luo tunnetta siitä, että pelaaja olisi liian voimakas, mutta toisaalta sekin on ihan kunnossa, että pelaaja nojaa suurimmaksi osaksi vain omaan taitoonsa.

Jos isometrinen roguelike on tuttu, on taisto Lost in Random: The Eternal Diessa hyvinkin tuttu. Taistot luottavat nopeaan liikkumiseen areenalla pitäen silmällä pahiksia, jotka ovat pelaajaa piirittämässä, ja sitten pikaisesti syöksyä niiden lävitse tehden itselleen lisää tilaa. Vahinkoa pahiksille tehdään tavallisella iskulla omalla aseella, erikoisilla korttihyökkäyksillä, jotka voivat olla mitä tahansa massiivisen nopan heittämisestä aina pelaajan muuttamiseen jäiseksi pyörremyrskyksi, tai sitten onnennopan onnistunut heitto. Mutta jos haluaa olla taistoissa mahdollisimman tehokas, haluaa silloin tasapainoilla eri keinojen kesken. Vain asehyökkäysnapin hakkaaminen hoitaa homman, mutta opin nopeasti, että moinen on hidas ja työläs tapa. Aseet olivat nekin vähän alta riman. Reagointi ja liikeanimaatiot ovat hyviä, mutta tuloksena näytti olevan vain hieman erilainen hyökkäysanimaatio, kun otti käyttöön toisen aseen. Jos tätä vertaa Hadeksen aseisiin, jotka muuttavat merkittävästi pelityyliä, on ero selvä. Päivitykset eivät nekään liiaksi muuta itse asetta.

Kun sitten saa pelaamisensa kuntoon noppien, korttien ja aseiden kanssa Lost in Random: The Eternal Diessa, muuttuu peli iloksi pelata. Pomotaistot erityisesti tuntuvat haastavilta ja vaikeilta olematta kuitenkaan ärsyttäviä. Kun ensimmäinen pomovastus on peräti kahdessa eri muodossa, tuntuu se aluksi epäreilulta. Kun sitten pomon kaataa, tuntee onnistuneensa oikein kunnolla. Tämän Hades ja muut lajityypin pelit tekevät parhaiten, eli pitävät pelaamassa kerta toisensa jälkeen, sillä onnistumisen tunne on aina mittavampi kuin epäonnistumisen häpeä.

Kun yrittää päihittää Jainen Paina -pahista (Mare the Knight), ja valmistautuu seuraavaan kierrokseen leirissä, pitää Lost in Random: The Eternal Die mielen virkeänä pelimaailmallaan. Liisa ihmemaassa ja Tim Burtonin kaltainen Mustan Nopan maa on mahtava paikka täynnä elämää ja persoonallisuutta. Ja iso osa persoonallisuudesta on mahtavien ääninäyttelijöiden ansiota. Tekoälyn ohjastamat pelikumppanit ovat hulvattomia kuin D&D-pelistä, ja pomovastukset ovat samalla niin pelottavia kuin naurettavia. Pelin tarinassa Lost in Randomin pahis ja The Eternal Dien päähenkilö Aleksandra valitsevat joko koston tai anteeksiantamuksen. Pelaaminen on kautta linjan kiinnostavaa, ja hiljakseen avautuva tarina rohkaisee tutkimaan kaiken kartalla näkyvän lisätiedon toivossa. Olisin halunnut kuunnella enemmän dialogia, sillä jopa ensimmäisten tuntien aikana palasin leiriin useamman kerran, eikä juuri kenellekään voinut puhua, mutta ehkä odotin hieman liikaa.

Lost in Random: The Eternal Die ei ehkä ole niin vetoava kuin lajityypin parhaat, mutta se on osoitus siitä, miksi roguelike voi edelleen paksusti. Peli ymmärtää rogueliken kaavan hyvin, ja ottaa siitä parhaat osat. Yksinkertainen, mutta tehokas ja toimiva taisto, mukava tarina kiedottuna kiinnostavaan maailmaan. Näin Lost in Random: The Eternal Die on peli, josta on vaikea olla pitämättä, vaikka olisi ikääntyvä yrmy, kuten minä, joka oli jo saamassa tarpeekseen roguelikesta, roguelitesta ja kaikesta muustakin, jossa on pääte -like tai -lite.