Lost in Random: The Eternal Die on viihdyttävältä vaikuttava roguelite

En ole pelannut alkuperäistä Lost in Randomia, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen pelannut kahta eri studion peliä, ja molemmat ovat kehittäjiltä, jotka työskentelivät vuoden 2021 toimintaseikkailupelin parissa. Kummallista, eikö? Moonhood Studiosin The Midnight Walk vaihtoi kolmannen persoonan toimintaseikkailun ensimmäisen persoonan (tai VR:n) tarinalliseksi seikkailuksi, jossa oli edelleen hupaisuus läsnä, mutta erilaisessa maailmassa. Stormteller Gamesin Lost in Random: The Eternal Die on suoraan liitoksissa alkuperäiseen peliin, mutta silti vaihtaa lajityyppiä.

Nyt tarjolla ei ole kolmannen persoonan toimintaseikkailun kaavaa, vaan ylhäältä alas katseltava roguelite Hades-pelin malliin. Lost in Random: The Eternal Die ei ole suora jatko-osa, mutta se seurailee alkuperäisen pelin tapahtumia. Mustan noppansa pettämä kuningatar Aleksandra imeytyy todellisuuteen, joka yhdistää satua ja Liisaa ihmemaassa. Hän kutistuu, ja on voitettava musta noppa eli suomeksi Jainen Paina (tajusitko?), jotta voisi paeta ja palata takaisin omaan maailmaan.

Peli kulkee siinä missä monet muutkin ylhäältä alas katsottavat toiminnalliset roguelitet, joita on viime vuosina pelattu. Ensin aloitetaan yksinkertaisella aseella, ja hitaasti päivitetään taistojen jälkeen kulkien huoneesta toiseen, joista useimmissa on pahiksia. Hyökkäykset voivat olla keveitä tai raskaita, joista ensin mainitulla on lyhyt hyökkäysyhdistelmä. Pelaaja voi singahtaa iskun alta pois, heittää omaa Onnen noppaa lisävahingon toivossa, ja saada käyttöön erikoinen kykykortti, joka muuttuu riippuen siitä, millaisen kortin vetää. Kyky voi heittää hiekkaa pahiksien suuntaan tai vaikka lukita heidät kiinni aikaan puhumattakaan pallosalamaksi muuttumisesta, joten keinot ovat voimakkaita. Mutta ne on ladattava tekemällä ensin tavallisia iskuja.

Taistot ovat nopeita ja hauskoja ainakin sen verran kuin niitä ehdin kokeilla. Taisto ei ehkä ihan heti tunnu palkitsevalta niin kuin lajityypin parhaissa (siis Hades) - mistä The Eternal Die näyttää vahvasti innoittuneen - mutta peli on helppo aloittaa ja pelata, jos haluaa ottaa kierroksen tai kaksi. Päivitykset lisäävät kerroksen syvyyttä taistoon, sillä omalla vuorolla täytetään taulu vahvennuksilla eli "buffeilla", joista jokaiselle on tunnuksena oma väri. Punainen päivittää tavallisia asehyökkäyksiä, violetti parantaa manattuja tehoja, sininen parantaa nopan tekemää vahinkoa ja niin edelleen. Kun saa kolme samaa, saa pysyvän parannuksen väristä riippuen, mikä mahdollistaa kierroksen strategian miettimisen, mutta vielä en keksinyt hyvää yhdistelmää näiden eri kykyjen yhteispelille.

Kuten roguelitelta voi odottaa, pelaaja ei vain ryntää kierroksesta toiseen ja palaa tukikohtaan tapaamaan erilaisia henkilöhahmoja, joiden avulla tarina etenee, ja saadaan uusia kykyjä. Alexandrahan oli menneisyydessä paha kuningatar, joten on kiinnostavaa tavata väkeä, joita hän on vanginnut aiemmin mustaan noppaan, ja heistä osa on halukas auttamaan tehtävässä tuhota Jainen Paina. Leirissä pelaaja saa myös pysyvää parannusta eli "buffia" kera uusien aseiden. Suurimmaksi osaksi käytössä on kuitenkin se perusmiekka. Jousi on perässä toisena, mutta hitaampi keihäs ja nuija voivat tarkoittaa, että pelaaja ottaa liian monta ikävää osumaa varsinkin pomotaistoissa.

Pomotaistoista puheen ollen saavutin toistaiseksi kaksi, ja molemmat olivat selvästi kohokohtia omilla alueillaan. Herttua ja Kuusikon Herttuatar - kummituksinen pari, jotka Alexandra aiemmin karkotti - ovat todellakin haastava ensimmäisenä kovana pahiksena, sillä pelaajan on kohdattava kaksi pomovastusta kerralla toisessa vaiheessa, ja sitten suuri sammakko Eema on niin ikään hauska taisto, joskin ehkä vähemmän viihdyttävä dialogin puutteesta johtuen verrattuna Herttuaan ja Herttuattareen. Kumpikaan taisto ei jättänyt kuvaa siitä, että peli olisi liian helppo tahi liian vaikea, sillä voitto on näkyvissä, vaikka tietäisikin, että joutuu palaamaan takaisin leiriin keräämään hieman pysyviä parannuksia terveyteen, vahinkoon ja sen sellaiseen ennen voittamista.

Lost in Random: The Eternal Die ei tee paljoakaan sellaista, mitä voisi kokonaan uudeksi luonnehtia, mutta sen maailman persoonallisuus auttaa säilyttämään pelaajan mielenkiinnon. Vaikka en olekaan pelannut alkuperäistä, olivat minusta henkilöhahmot ja ympäristöt mahtavan miellyttäviä. Jokainen hahmo on myös ääninäytelty, ja suurin osa toimii hulvattomana vastapainona Alexandran vakavuudelle, kun menossa on tehtävä Painan tuhoamiseksi. Näitä hahmoja voi löytää koko kierroksen ajan, ja tuoda sitten takaisin leiriin, ja lopulta antaa määrittää Alexandran matkaa siten, onko Alexandra etsimässä kostoa hinnalla millä hyvänsä, vai aloittamassa tietä kohti anteeksiantoa.

Kyllästetyssä roguelike- ja roguelite-pelien maailmassa on vaikea erottua. Lajityyppi on vauhdilla noussut esiin kiitos pelien Hades, Dead Cells, Darkest Dungeon ja niin edelleen. Voi olla vaikea kilpailla niiden kanssa, ja vaikka en ole täysin vakuuttunut, onnistuuko Lost in Random: The Eternal Die ihan siinä, oli minulla kuitenkin hauskaa nopean ja vivahteikkaan taiston kanssa, ja olin jatkuvasti kiinnostunut maailman kummallisuudesta.