Masters of the Universe: Battleground ei vakuuta

Gamereactorin aiemman katsauksen voi lukea täältä.

Silloin kun minä olin nuori, mistä on jo puoli ikuisuutta, olivat lastenohjelmat rautaa. Vietin lapsuuteni tapittaen sellaisia sarjoja kuin Transformers, ThunderCats ja tietenkin He-Man and the Masters of the Universe. Näistä julkaistiin lähes poikkeuksetta sarja erilaisia leluja, ja itsellänikin oli kasa juurikin He-Man-sarjan leluja, joilla sitten seikkailtiin mielikuvituksen ryydittämänä mitä erilaisemmissa paikoissa. Voi sitä innoituksen määrää, kun kuulin että aiheesta on julkaistu lautapeli ja pääsisin jälleen palaamaan 80-luvun muistoihini.

Masters of the Universe: Battleground on lauta-/figupeli kahdelle pelaajalle, jossa toinen pelaaja ohjastaa hyvyyden sankareita ja toinen ottaa vastuulleen pahuuden kätyrit. Tarkoituksena on erilaisten raunioiden keskellä saavuttaa voitto vastustajasta keräämällä tarpeeksi pisteitä. Pojoja ropisee taktisesti tärkeiden alueiden valtaamisesta, vastustajan joukkueen jäsenten maanrakoon nuijimisesta sekä korttien tarjoamista mahdollisista lisäpisteistä.

Matsin alussa valitaan jokin pelin mukana tulleista viidestä karttaehdotuksesta tai keksitään yhdessä oma. Sen jälkeen kumpikin pelaaja saa käyttöönsä 100 pistettä, joilla ostetaan hahmot, heidän varusteensa ja loitsunsa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että keskimäärin kumpikin ostaa kolmesta neljään hahmoa ja varustaa heidät mielensä mukaan. Lopuksi kootaan pelin toimintaa ryydittävät korttipakat. Perustoimintokortteja täytyy valita tasan 20 kappaletta, ja lisäksi kootaan yhdeksästä kortista koostuva lisäpakka, joka antaa pelin aikana ylimääräisiä mahdollisuuksia kerätä pisteitä.

Itse pelaaminen on yllättävän yksinkertaista. Jokaisen vuoron alussa valitaan kortti, joka määrittää sen, kumpi pelaajista toimii ensin. Sitten kyseinen pelaaja käyttää valitsemansa kortin aktivoidakseen jonkun oman joukkonsa hahmoista. Jokaisessa kortissa on listattu kuinka monta toimintopistettä hahmo voi käyttää, paljonko hän kerryttää manaa varastoon ja mahdolliset muut vuoron aikana vaikuttavat bonukset.

Toimintopisteitä voi saada käyttöönsä yhdestä kolmeen kahden ollessa tavanomaisin määrä. Näillä sitten liikutaan, mäiskitään, heitetään loitsuja ja niin edelleen. Toiminnon suorittaminen maksaa pääasiassa yhden toimintopisteen. Tosin jos haluaa tehdä täysin saman toiminnon useamman kerran, täytyy myöhemmistä maksaa enemmän toimintopisteitä. Tämän myötä useiden eri asioiden tekeminen kierroksen aikana on tehokkain tapa käyttää toimintopisteet, tosin joskus on vain pakko juosta tuulispäänä kohti tärkeää aluetta tai yrittää mäiskiä kerralla vastustaja kanveesiin.

Tähän asti kaikki kuulostaa hienolta ja jännittävältä, mutta valitettavasti pelimekaniikoissa palataan myös muutama vuosikymmen taaksepäin. Itse pelaaminen kun on verrattain yksinkertaista ja tylsää. Tämä kumpuaa toimintojen mekaniikoista, jotka nojaavat lukuisten kuusisivuisten noppien heittelyyn. Jos heittää jollain nopalla vähintään nelosen, se on onnistuminen. Kuutoset heitetään uusiksi ja sen jälkeen vaaditaankin vähintään viitonen lisäonnistumiseen. Jotkin kortit ja tilanteet sitten joko laajentavat tai kaventavat mahdollisuuksia mahdollistamalla onnistumiset vaikkapa jo kolmosella tai sitten vastaavasti viitosella. Ja siinä pelin ydin kokonaisuudessaan on. Nykypäivän pelit huomioiden tämä kuulostaa hyvin vahvasti 80-luvulla kehitetyiltä mekaniikoilta.

Otetaan esimerkki arkkisankari He-Manista, joka haluaa mäjäyttää luotettavalla miekallaan Skeletoria kuuppaan. Lähitaistelussa käytetään voimaa, joka on He-Manilla viisi. Jokainen käytetty manapiste kolmeen asti antaa lisänopan osumiseen. Sitten heitetään läjä noppia. Miekan kortissa todetaan, että yksi onnistuminen tekee yhden pisteen vahinkoa, kolmella onnistumisessa vahinko nousee kahteen pisteeseen ja lopuksi viidellä onnistumisella saa aikaiseksi kolme pistettä vahinkoa. Skeletor on kova jätkä ja puolustaa kolmella nopalla, ja jokainen hänen onnistumisensa vähentää yhden He-Manin onnistumisen. Todennäköisesti tuloksena on yksi piste vahinkoa. Jos tämä kuulostaa hieman epäeeppiseltä, niin siltä se myös tuntuu.

Käytännössä tämä summaa suurimman osan pelistä. Sääntöjä on toki 30 sivun verran, mikä tuntuu todella paljolta lopulta yksinkertaiseen peliin. Mukana kun on monia erikoistilanteita, mutta useimmat niistä ratkaistaan todella yksinkertaisella tavalla ilman mitään kommervenkkeja. Esimerkiksi toisesta kerroksesta voi työntää hahmon alas. Sen sijaan että vastustaja rysähtäisi alas ja ottaisi vahinkoa, hän yksinkertaisesti kiipeää ilmaiseksi alas. Tai ehkäpä haluaa työntää vastustajan seinän takaa aukealle alueelle, jotta toinen väijymässä oleva hahmo saisi ampua häntä ilmaiseksi? Ei onnistu, sillä työntäminen ei aktivoi väijytystä. Toisaalta työntäminen ei myöskään aktivoi lähitaisteluhyökkäyksiä, kun taas paikan vaihtaminen aktivoi? En voi ymmärtää mitä tässä on tavoiteltu, sillä säännöt suorastaan tuntuvat torppaavan kaikenlaisen luovuuden taisteluista. Parempi vain, kun menet ja mätät vihulaista nokkaan ilman sen kummempia suunnitelmia. Kaiken lisäksi loitsujen ja aseiden kantama mitataan tuumissa, kun taas esimerkiksi liikkuminen mitataan heksoissa? Taas yksi päätös, joka tuntuu todella epäintuitiiviselta ja olisi ollut parempi mitata kaikkea heksoissa.

Ulkoasultaan peli on suurimmaksi osaksi todella näyttävä. Hahmot ja erilaiset rakennusten rauniot ovat erittäin yksityiskohtaisia ja osaavissa käsissä ne saa varmasti maalattua näyttäviksi. Kortit ovat ihan ok-laatuisia, mutta paljon pelaavien kannattaa kyllä pistää ne muovitaskuihin.

Peli on rakennettu selkeästi laajennukset mielessä. Peruspaketissa tulee mukana yhteensä 10 hahmoa, joista puolet ovat hyviksiä (He-Man, Man-At-Arms, Orko, Stratos ja Ram Man) ja puolet pahiksia (Skeletor, Trap Jaw, Mer-Man, Evil-Lyn ja Tri-Klops). Myöhemmissä lisureissa tulee lisää sälää kuten uusia hahmoja ja maastonpalasia, joilla kokemustaan voi halutessaan laajentaa.

Kokonaisuutena Masters of the Universe: Battleground todellakin vei sinne 80-luvulle. Toisaalta se kirvoitti mukavia muistoja, mutta samalla pelin mekaniikat eivät vain sytyttäneet minua lainkaan. Ne ovat lopulta todella yksinkertaiset ja säännöt suorastaan kieltävät käyttämästä luovuutta taisteluissa. Lisäksi tuumien mittaaminen etäisyyden määrittämiseksi ei sopinut oikein peliin. Nykyisellään tuloksena on outo lauta- ja figupelin hybridi, kun parempi vaihtoehto olisi ollut valita yksi linja ja pitäytyä siinä. Mutta kaikista puutteistaan huolimatta, jos ei ole koskaan pelannut taktisen tason figupeliä, voi pelille antaa mahdollisuuden sen yksinkertaisuudesta johtuen.