Metro: Last Light

Syvällä Moskovan metrossa Artyom heräilee kolhosta betonimörskästään. Ovelle pöllähtää hieman irtonaisen näköinen ukko nimeltä Khan, joka kertoo löytyneestä Dark Onesta - mahdollisesti lajinsa viimeisestä. A4 Gamesin itse kynäilemä Metro: Last Light alkaa siitä, miten Dmitry Glukhovsky kirjoitti Metro 2033:n loppuvaksi. Vaikka pelaaja olisi tehnyt ekassa pelissä erilaisen ratkaisun, tässä tarinassa Artyom on pommittanut Dark Onet tuonpuoleiseen ja paistattelee Ranger-soturien riveissä sankaristatuksessa. Mutta yksi olento on vielä hengissä. Toisin kuin muut, Khan uskoo sen olevan avain sisällissodan partaalla keikkuvien ihmisyhteisöjen selviämiseen.

Artyom ei tietenkään ole mikä tahansa sotilas metron rähjäisissä joukoissa. Artyomin lapsuudessa kokema outo kohtaaminen asettaa tämän valitun asemaan, ja siksi Khan haluaa juuri Artyomin nappaamaan pinnalla hiippailevan olennon. Muut joutuvat olentojen kanssa järjettömän raivon valtaan, minkä vuoksi niitä pelätään.

Tarina tempaisee käsijarrun irti jo ensitunnin aikana ja sukeltaa natsien ja punikkien poliittiseen peliin kuin myös metafyysisiin elämän virtoihin. Aihetta ajattelulle tarjoillaan niin moraalikysymysten kuin arkisten elämän yksityiskohtienkin kautta, mutta siinä missä alkuvuoden jymypaukku Bioshock Infinite rakentui asteittain kohti henkeäsalpaavaa loppuhuipennusta, Metro: Last Light ei malta uppoutua mihinkään tiettyyn juonteeseen pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Artyomin ja sivuhahmo Annan suhde taputellaan noin kolmessa kohtauksessa vihamielisyydestä vanhemmuuteen.

Selitysten niukkuus on tuttua ensimmäisestä osasta. Syvemmällä kerronnalla olisi voitu elävöittää rikasta maailmaa entisestään, mutta Metro: Last Light on kokemisen arvoinen peli. Se maalaa ruudulle vuoroin tämän hetken vakuuttavinta maailmanlopunkuvastoa, vuoroin huikaisevia toimintaosuuksia, jotka imaisevat mukaansa.

Pelattavuutta on hiottu jouhevammaksi, ja pinnan alla tunneleissa voi hyvin aistia likaisen, melankolisen ilmapiirin ja moraalin rappion. Paikallinen taidekriitikko kerjää rahaa (ammuksia), koska hyvä taide ei enää kiinnosta. Juoppo hoipertelee ohi ja kupsahtaa sikolättiin. Peräkulman ampumaradalla losotetaan jyrsijöitä haulikolla. Yhteisöissä piipahtaessaan pelaajakin voi käydä baarissa ryypyllä ja rymytä sitten bordelliin - tai vain shoppailla aseita ja tähtäimiä, jos henkeään arvostaa enemmän.

Kun luukku pinnalle aukeaa, edessä odottaa toisenlainen maailma. Ydinsodan runtelema Moskova henkii vahvasti Tšernobylin kauhuja, jotka ovat ukrainalaiskehittäjälle taatusti tuttuja. Kauniissa auringonpaisteessa kevätmaisema on säteilymittarin rutinaa lukuun ottamatta jopa seesteinen, mutta äkkiä yltyvä myrsky voi repäistä varomattomalta lihat luista. Lisäksi pinnalla vaanii yhä mutantteja, jotka kovin mielisivät ihmislasta lautaselleen. Yön laskeutuessa ja hirviösusien ulvoessa tunnelma äityy herkästi intensiiviseksi.

Hivenen rasittavana ryppynä muutamaan kohtaan on pitänyt asettaa pakollinen pomotaistelu, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa vain isompaa ja kestävämpää möykkyä. Jatkuva rinkiin juokseminen ja röpöttely ei tarjoa sellaista pelikokemusta, jota voisi pitää pelin uskottavuutta tukevana.

Leijonanosa toiminnasta sijoittuu kuitenkin metrotunneleihin, joissa on muun muassa paettava natsien kynsistä sekä pysäytettävä punikkien petolliset aikeet. Välillä kohtaukset on onnistuttu toteuttamaan erittäin elokuvamaisesti ja huomaan eläytyväni peliin niin vahvasti, että pelattavan ja ei-pelattavan raja hämärtyy. Puristan välivideossa näppäintä, vaikka peli ei sitä pyydäkään.

Tapahtumat kulkevat tiukasti tarinan johdolla, mutta etenemisessä on selkeä rytmi, joka vaihtelee vimmaa ja tunnelmointia sopivin väliajoin. Monet toimintaosuudet mahdollistavat räiskinnän lisäksi myös hiippailun. Vihollisten yllättäminen ei ole kaikkein vaikeinta hommaa näkö- ja kuulorajoitteisen tekoälyn takia, mutta hyvän tunnelman ansiosta varjoissa sipsuttelee mielellään. Jo muutaman vihollisen kolkkaaminen tasaa voimasuhteita mukavasti, vaikka aseisiin lopulta tarttuisikin. Varsinaista suojautumismekaniikkaa peliin ei ole kehitelty, mutta luonnollisesti laatikoiden taakse pääsee kyykkyyn, ja näkösuojaa voi luoda myös ampumalla tai ruuvaamalla lamppuja irti.

Pelin viehätys nojaa ympäristöön, joka erottuu kilpailijoista. Tuhottu Moskova on uskottava, tarkoin toteutettu ja väärällään yksityiskohtia. Usein pienet ekstrat, kuten ainutlaatuiset animaatiot luukkua avatessa tai sytkärin liekistä palavat hämähäkinseitit, luovat pelaajalle kosketuspintaa ympäristöön. Teknisesti paljon tätä parempaa ei nykylaitteistolla saada aikaan. Käytössä ovat kaikki hienoudet dynaamisesta valaistuksesta, kimpoileviin luoteihin ja kallonmuotoja pyöristävään tesselaatioon. Herkuista saadaan kaikki irti vain PC:llä, mutta optimointi on onneksi edellisosaa parempaa.

Viimeistelyä olisi tietysti voitu vielä joiltain osin kiristää ja Metro 2033:n kolunneet saattavat kaivata enemmän uudistuksia kuin pelillä on tarjota, mutta Last Light lunastaa paikkansa jatko-osana asiallisesti. Se kantaa mukanaan tutut hyvät elementit, hitsaa niitä tiukemmin yhteen ja lisää väliin myös uutta nähtävää. Ahmin noin 10-tuntisen maailmanlopunmatkan lähes yhdeltä istumalta, eikä se ole vain tiukan aikataulun ansiota.