Minions & Monsters

Despicable Me -elokuvasarja on jatkunut jo niin kauan, että kaikkien pitäisi tietää, mitä näiltä elokuvilta voi odottaa: joko rakastat niitä tai vihaat niitä. Tai no, ehkä niitä vain sietää: niissä on oma viehätyksensä, joitakin hauskoja vitsikohtauksia ja ääninäyttely on loistavaa, mutta 90 minuutin kestävä hölynpöly ja slapstick-huumori tyhmillä tarinoilla ja vielä tyhmemmillä hahmoilla voi koetella kärsivällisyyttä.

Minions & Monsters Tässä elokuvassa on kuitenkin muutamia erityisiä elementtejä, jotka erottavat sen muista elokuvista (eli neljästä Despicable Me -elokuvasta ja kahdesta aiemmasta Minions-elokuvasta). Sarjan seitsemäs elokuva on itse asiassa erittäin ovela kunnianosoitus klassiselle Hollywoodille, ja se korostaa sitä, että Minionien fyysinen komedia on todellakin jatkoa Chaplinin ja Buster Keatonin komedioille, joiden vaikutus tuntuu ikuisesti.

Elokuva on tietenkin edelleen suunnattu lapsille, mutta se on täynnä elokuvaharrastajille suunnattuja viittauksia, sillä se sijoittuu 1920-luvun Hollywoodiin, ja äänielokuvan keksiminen on keskeinen osa tarinaa. Elokuvan ensimmäinen puolisko on ilo katsella ja hyödyntää täysimääräisesti tapahtumapaikkaansa: se alkaa erittäin pitkällä prologilla, jossa puhutaan lähes yksinomaan minionien kieltä ja joka tuntuu melkein mykkäelokuvalta, sillä tarina kerrotaan liikkeiden ja ilmeiden avulla. Valitettavasti toinen puolisko palaa paljon tavanomaisempaan kaavaan, joka unohtaa lähtökohdansa ja voisi sijoittua mihin tahansa.

Minions & Monsters Tuntuu hyvin paljon aivan kuin Minionit itse: kaoottiselta, arvaamattomalta, sääntöjä tai logiikkaa piittaamattomalta. Yhtenä hetkenä ne saattavat yllättää sinut loistavalla oivalluksella, vain pettääkseen sinut muutama minuutti myöhemmin palatessaan typeriin tapoihinsa. Se on melkein kaksi elokuvaa yhdessä, ja valitettavasti ensimmäinen elokuva on selvästi parempi. Jo alkutekstien aikana, joissa aitoja otteita Muybridgen tai Lumière-veljesten tekemistä ensimmäisistä elokuvista sekoitetaan Minioneihin, alkaa tuntua siltä, että olet todistamassa jotain erityistä.

Kyllä, kyseessä on jälleen sarja viittauksia, joiden välillä on vain vähän sisältöä, mutta ne eivät ole sellaisia 80-luvun popkulttuuriin viittaavia, edelleen kaupallisesti hyödynnettäviä viittauksia, joita yleensä näissä elokuvissa esiintyy. Sen sijaan kyseessä on pitkä, hellä ja usein hilpeä rakkauskirje klassiselle amerikkalaiselle elokuvalle, mikä on harvinaista lastenelokuvissa. Jokainen, joka katsoo elokuvan ensimmäisen puoliskon, jossa kuvataan suurta lamaa edeltävää Hollywoodia niin valtavalla omistautumisella ja romantiikalla, herättää todennäköisesti kiinnostusta tai uteliaisuutta kyseistä aikakautta kohtaan, ja jos lapsesta tulee elokuvaharrastaja Minion-elokuvan katsomisen ansiosta, tämä elokuva on ollut enemmän kuin sen arvoinen.

Valitettavasti juuri siinä vaiheessa, kun tarina voisi muuttua erityisen mielenkiintoiseksi ja todella koskettavaksi – eikä pelkästään viittausten sarjaksi –, se ottaa todella outoja käänteitä: jotkut hahmot jätetään syrjään ja esitetään uusia hahmoja, jotka tuntuvat täysin paikoilleen sopimattomilta (ja jotkut jopa aikakaudelle sopimattomilta, kuten sen kuvaus pulp-tieteiskirjallisuudesta pari vuosikymmentä aikaisemmin), ja elokuvasta tulee paljon tavanomaisempi.

Minioneita on, ja hirviöitäkin on, joten ei voi sanoa, ettei se täyttäisi lupauksiaan, ja se säilyttääkin osan ensimmäisen puoliskon omituisuudesta, mutta täysin paljon ennustettavamman tarinan palveluksessa, joka ottaa itsensä hieman liian vakavasti ja poikkeaa liikaa Hollywoodin ja varhaisen elokuvan kontekstista, joka teki elokuvasta niin paljon mielenkiintoisemman. Elokuva on sinänsä ihan hyvä, mutta se on juuri sitä tavanomaista Minion-kamaa, jota voi odottaa, mikä on pettymys paljon nautittavamman ensimmäisen puoliskon jälkeen... mutta elokuvan ydinyleisö nauttii todennäköisesti enemmän juuri siitä toisesta puoliskosta, joka on täynnä toimintaa ja söpöjä pikkuhirviöitä huomattavasti enemmän.

Lopulta jää katkeransuloinen tunne menetetystä mahdollisuudesta: Illumination oli hyvin lähellä tehdä todella mukaansatempaavan Minions-elokuvan, joka kunnioittaisi Hollywoodin alkuperää ja erityisesti Chaplinin ja Keatonin mykkäkomedioita, joille Minionsit ovat velkaa kaiken. Mutta Illuminationin vanhat tavat, jotka vaivaavat myös Super Mario -elokuvia, ovat edelleen olemassa: kyvyttömyys sitoutua täysin yhteen ideaan, antaa hahmoille tilaa kasvaa ja loistaa, taipumus pommittaa katsojaa kaikilla ideoillaan ilman suodatinta vain nähdäkseen, mikä tarttuu, ajattelematta ensin, toimiiko se todella, onko siinä järkeä tai parantaako se elokuvaa sen sijaan, että paisuttaa sitä. Ainakin elokuvan ” Minions & Monsters ” kohdalla voimme luottavaisin mielin sanoa... että se ei ole ”lainkaan huono”.