Kasino? Putsattu. Luksusjahti? Tyhjennetty. Merimuseo? Kaluttu puhtaaksi. Monacossa kolikon kolikkoa ei jätetä kääntämättä eikä nurkkaa koluamatta. Pienen indie-studio Pocketwatch Gamesin uutukainen, kähvellyselokuvia mukaillen Ranskan Rivieralle sijoittuva Monaco on vuoden omaperäisimpiä julkistuksia. Se on yhdistelmä pulmapeliä, toimintaa, suunnittelua ja kaaoksen keskellä karkuun luikkimista.
Pelin kaksi kampanjaa sijoittuvat molemmat Monacoon parin eri teeman ympärille. Kummassakin pyritään eri tekosyiden nojalla nyysimään vaihtelevan kokoisista ja pituisista kentistä joko kaikki irti lähtevä tai ainakin ensisijaiset esineet. Tehtävät pääsee etenkin alkupuolella helposti läpi vähäiselläkin pähkäilyllä, mutta täydellinen ryöstö vaatii suunnittelua, kärsivällisyyttä ja nopeita refleksejä. Ylhäältä kuvattu, värikkään retrohenkinen ja pelkistetty ulkoasu erottaa pelin välittömästi muusta tarjonnasta ennen ensimmäistäkään peliminuuttia. Ja kun yhden kampanjan kentistä pistää käyntiin, muutkin erot selvenevät nopeasti. Aivan tällaista ei pelimarkkinoilla ole koskaan ollut tarjolla.
Seitsemän eri hahmoa edustaa hyvin elokuvista tuttuja arkkityyppejä. Pelistä löytyy punatukkaista vamppia, lukkoja salamannopeasti avaavaa jamppaa ja valeasuun piiloutuvaa herrasmiestä. Jokaisella on omat vahvuutensa ja sitä myöten omat taktiikkansa. Osa hahmoista pärjää hyvin vartijoita, toiset sähköisiä varkaudenestojärjestelmiä vastaan. Valtavaa lisäarvoa pelille saa yhteistyönä pelattavassa moninpelissä, jossa jokainen maksimissaan neljästä pelaajasta valitsee itselleen mieluisan hahmon. Tällöin yksinpelin harkitumpi eteneminen vaihtuu peliseurasta riippuen huolelliseen suunnitteluun tai päättömään rellestämiseen läpi vartijoiden, kameroiden ja tykkitornien. Parhaatkin suunnitelmat kääntyvät helposti hetkelliseen paniikin maustamaan pakoiluun, sillä sattumalla on iso osa pelattavana. Vartijat eivät aina kävele samoja reittejä eikä kaikkea voi tutkia tai ennustaa etukäteen. Kaikki toiminnot lukitun oven avaamisesta sähköporttia hallinnoivaan tietokoneen hakkerointiin vie aikaa. Seesteisessä tilanteessa vartijoiden ollessa tiedottomia arvoesineitä halajavista hämärähemmoista ajankäyttö ei ole ongelma, mutta hätätilanteessa sen viimeisen samperin lukon avaaminen tuntuu kestävän pienen iäisyyden.
Välillä pitää vain painaa eteenpäin pimeässä ja toivoa ettei mikään paina takaisin. Epäonnistuminen esimerkiksi laseranturin laukaisemalla ei välttämättä johda välittömään perikatoon, vaan onnistunut pakeneminen tuuletushormiin tai ikkunan alla olevaan pusikkoon palauttaa tilanteen normaaliksi. Lisäapua löytää kenttiin sirotelluista apuvälineistä ja aseista. Yksin pelatessa kuoleman jälkeen samasta tilanteesta voi jatkaa toisella hahmolla. Moninpelissä etenkin kaksinpeli tekee operaatiosta vaikeamman, sillä uutta hahmoa ei saa, vaan kaverin pitää käydä nostamassa rikoskumppani ylös. Harmillisen usein tämä käy mahdottomaksi, mikäli tämä on onnistunut kuolemaan esimerkiksi konetykkien ristituleen. Välitallennusmahdollisuuden puute riipii etenkin siinä vaiheessa, kun muuten täydellinen yli tunnin kestänyt ryöstöretki päättyy viime metreillä ja pakottaa koko kentän uudelleen aloittamiseen.
Kampanjoiden loppupuolella vaikeustaso nousee kohtalaisen paljon etenkin, jos haluaa tyhjentää koko kentän valuutasta. Vartijat vaihtuvat pamputtavista leppostelijoista konepistooleilla varustettuihin agentteihin ja muutenkin kenttiin ilmestyy paljon lisää liikkuvia osia huolellista suunnitelmaa torpedoimaan. Tämä ei muuten häiritsisi, mutta moninpelissä molempien kuukahtaessa koko (parhaimmillaan tunninkin mittaisen) kentän saa aloittaa alusta. Välitallennuspisteitä ei ole. Odotan henkilökohtaisesti mielenkiinnolla nettivideoita nelinpeliä pikavauhdilla suorittavista ammattivarkaista.
Tyylikäs ulkoasu toimii pienen opettelun (eri esineitä merkkaavia ikoneita ei esimerkiksi selitetä missään) jälkeen oikein hyvin. Se antaa pelille omaleimaisuutta, jota korostaa vielä hillityn tyylikäs musiikki ja virkistävästi aitoon Monacon tyyliin ranskaa solkkaavat siviilit ja vartijat. On pitkälti makuasia, miten suhtautuu pelin yleiseen filosofiaan, jossa täydellistä suunnitelmaa ei melkein koskaan ole ja jokainen keikka sisältää ainakin hippusen kämmäilyn aiheuttamaa paniikkia.
Monaco on pohjimmiltaan hyvin pelimäinen peli, eikä sellainen pankkiryöstösimulaatio jota jotkut (allekirjoittanut mukaan lukien) odotti. Vaikeustaso etenkin kaksin pelatessa on korkea, sillä duo pelaa samoilla säännöillä kuin nelinpelaajat. Mutta sitä ei käy kieltäminen, ettei lopputulos olisi aidosti uniikki peli jatko-osien ja varman päälle pelaamisen nykymenossa. "A vaincre sans péril, on triomphe sans gloire." Voitto ilman vaaraa on saavutus ilman kunniaa.