Mount & Blade: Warband

Mount & Blade -sarja on tuttu PC-pelaajille jo vuodelta 2004, joskin sen ensimmäinen kaupallinen versio julkaistiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Mount & Blade: Warband laajensi alkuperäistä peliä vuonna 2010, ja nyt, kuusi vuotta myöhemmin, se saapuu viimeinkin konsoleille. Leppoisan kehitystahdin selittää osin se, että kyseessä on alunperin yhden turkkilaisen avioparin työn hedelmä, eli todellinen indie-tuotanto.

Mount & Blade: Warbandissa pelaaja aloittaa vaihtelevantaustaisena, mutta alhaisena ratsumiehenä tai naisena, joka voi haalia itselleen mainetta ja mammonaa haluamallaan tavalla. Mitään juonta Warbandissa ei ole, vaan tarina muodostuu pelaajan valinnoista hiekkalaatikkomaailmassa. Se mikä alkaa vaatimattoman kauppiaan seikkailuina, voi matkan varrella muuttua valloittajakuninkaan saagaksi.

Kuten genren myöhemmissäkin edustajissa, Mount & Blade: Warbandissa keskitytään paljon taistelun jaloon taiteeseen, eikä sitä todellakaan tehdä yhtä nappia sokeasti hakkaamalla. Lyönnit ja (halutessa) torjunnat tehdään aina tiettyihin suuntiin, joka tekee mättämisestä todella haastavaa puuhaa, jossa täytyy oikeasti kehittää taitojaan pärjätäkseen. Tämä on erityisen totta suurilla sotakentillä, joilla voi pyöriä yhtä aikaa kolminumeroisia joukkoja todella eeppisissä yhteenotoissa, eivätkä nämä kaverit odota kiltisti rivissä tullakseen mättämään pelaajaa.

Ikävä kyllä Warbandin suurin Akilleen kantapää, eli sen täysin luokaton konsolikäännös, näkyy erityisesti juuri taistelussa. Ohjauskuviot on siirretty hiireltä ja näppikseltä padille ilman että kukaan on viitsinyt testata miten homma oikeasti toimii. Suurimmat ongelmat nousevat siitä, että hahmon näkökulma vaihtelee tatteja painamalla, siis niitä samaisia tatteja joilla samalla pitäisi ohjata, tähdätä sekä kääntää näkymää. Tämä tarkoittaa useimpien taisteluiden muuttumista näkökulmadiskoksi, jossa perspektiivi muuttuu jatkuvasti vahinkopainallusten vuoksi. Lisäksi näkymän kääntämisen ja tähtäämisen yhdistäminen saman tatin alle tarkoittaa, että jokaisen iskun jälkeen on pakko korjata näkökenttäänsä.

Ongelmia aiheuttaa myös omien joukkojen taktinen ohjaus, joka toimi PC:n näppiksellä ja hiirellä ongelmitta, mutta on D-padilla kikkaillessa niin hidasta, että vihollinen on yleensä jo kraivelissa kiinni siinä vaiheessa kun jousimiehet on saanut juuri ja juuri asemoitua.

Karsea käännöstyö näkyy myös valikoissa, joista vain osassa pystyy navigoimaan hyppimällä otsikosta toiseen. Tämän sijasta pelaaja joutuu usein raahaamaan hidasta nuolta pitkin näyttöä klikkaillakseen asioita.

On surullista, että Warband on saanut osakseen näin laiskan ja suoran käännöksen. Se on muutenkin ikääntynyt rumasti. Mount & Blade -sarjan pelit eivät parhaimmillaankaan ole olleet nättejä, ja Warband näyttääkin siltä kuin sen paikka olisi PS2:lla. Se kärsii myös rajallisesta äänimaailmasta, joka toistaa itseään niin musiikin kuin efektienkin saralla.

Tästä huolimatta olen nyt pelannut Warbandia tuntikaupalla ohitse siitä pisteestä, jossa olisin voinut jo lopettaa. Avoimen maailman imu on vahva, ja nyt kun olen saanut jonkinlaisen otteen pelimaailman aatelisten voimakuvioista, haluan kikkailla niiden kanssa lisää ja vähintäänkin ansaita hahmolleni räyhäkkään haarniskan. Jalosyntyisen vaimonkin voisi laittaa, ehkä vähän läänityksiä, ryhtyä sitten vaikka silkkikauppiaaksi. Ja sittenhän olisi vielä moninpeli deathmatcheineen ja muine pelimuotoineen.

Ironistahan tässä on, että minulla on koko tähänastinen Mount & Blade -tarjonta PC:llä, mutta on vain jotenkin mukavampaa lösähtää television ääreen ja kikkailla ympäriinsä pad-ohjauksen siivittämänä, niin kalkkuna kuin se tässä käännöksessä onkin.

Siksi konsolit tarvitsevatkin oikeasti niitä varten kehitetyn Mount & Bladen, eivät tällaista äärimmäisen laiskaa käännöstä vuosien takaa. Jos karu grafiikka ja ongelmallinen ohjaus eivät täysin tapa innostusta, voi tämä kuitenkin olla mielenkiintoinen ikkuna, jonka kautta vannoutuneet konsolipelaajat voivat tutkiskella PC-pelien sielunmaisemaa.