Muistan ohjaaja Kathryn Bigelow'n lähinnä siitä, että hän ohjasi Irakin sodan pomminpurkajista kertovan Oscar-elokuvan Hurt Locker. Uraa on tietysti kertynyt jo ennen mainittua huippuhetkeä, ja yksi sellainen on vuoden 1987 harmillisen vähälle huomiolle jäänyt Near Dark, joka on käännetty suomeksi Pimeyden läheisyys. Kyseessä on pienen budjetin rymistely tunnetuilla näyttelijöillä, ja siinä yhdistyvät niin länkkäri kuin kauhu. Lopputulos on onnistuneempi kuin mitä saattaisi odottaa.
Jossain Yhdysvaltain syvässä etelässä asuva lehmipoika Caleb Colton (Adrian Pasdar) tapaa paikallisessa pitäjässä Maen (Jenny Wright), joka puree Calebia kaulaan. Aamun koittaessa Caleb jo savuaa auringonpaisteessa, ja satunnainen asuntoauto kaappaa Calebin mukaansa. Sekalainen sakki onkin vampyyriperhe, joka kulkee Yhdysvaltojen aluetta ristiin rastiin verta imien ja hauskaa omalla tavallaan pitäen.
Tarina on varsin yksinkertainen, mutta se pysyy hyvin kasassa alusta loppuun, ja tärkeät henkilöhahmot kehittyvät matkan varrella onnistuneesti. Itse asiassa varsinaisen tarinan sijasta keskiössä ovat juurikin henkilöhahmot, ja ehkä toissijaisesti periamerikkalaiset maisemat. Tekoajankohtana raina Aliens - Paluu oli kova juttu, ja siksi sekä Bill Paxtonin että Lance Henriksenin mukaan saaminen oli kova juttu. Mahtavalta se tuntuu vielä 25 vuotta myöhemminkin.
Blu-ray-levyn mainostuksessa hehkutetaan Near Darkin roisia väkivaltaa, mutta lopulta sitä ei mitenkään erottuvasti ole. Vampyyrielokuville ominainen seksuaalisuus pysyttelee sekin hyvin maltillisena. Ja tekoajankohdasta johtuen modernit ja progressiiviset elementit näyttävät puuttuvan kokonaan: kaikki näyttelijät ovat valkoihoisia ja henkilöhahmot heteroseksuaaleja. Tai no... Bill Paxtonin Severen-hahmosta en ole ihan varma.
Teknisesti mieleen jää leikkaus, joka ei aina onnistu ihan niin hyvin kuin voisi toivoa. Tällaisia kummallisen töksähtäviä otoksia tulee vastaan ennen kaikkea väkivaltatilanteissa, kun kohdetta on mitä ilmeisimmin maskeerattu otosten välillä. Toinen erikoinen valinta on musiikki, joka huokuu kasarihenkeä vähän liikaakin. Tilutteleva konemusiikki on se kaikkein huonoimmin aikaa kestänyt osuus Near Darkissa.
Lisämateriaaleina on kommenttiraidan ohella mukana poistettu kohtaus ja melkoisen vanha kolmen vartin mittainen katsaus elokuvan tekemiseen. Katsominen on suositeltavaa sen vuoksi, että juuri nähty elokuva syvenee ennen kaikkea henkilöhahmojen taustojen osalta. Moinen tietysti kertoo siitä, ettei elokuva itsessään onnistunut välittämään kaikkea sanomaansa katsojalle asti.
Menneiden vuosikymmenten niin sanotut kulttielokuvat ovat harvemmin hyviä enää nykykatsojan näkökulmasta, mutta Near Dark on poikkeus tähän sääntöön. Tarina toimii edelleenkin hyvin, ja raina henkii oikein urakalla sitä tekoajankohtansa tunnelmaa.