Need for Speed: The Run

Saatoin olla turhan ankara viime vuoden Need for Speed: Hot Pursuitille. Vaikka sen yksinpelissä ei ollut kehumista, rosvo ja poliisi -hippa kasvoi kokemuksena, kun siihen pääsi uppoutumaan myyntiversiossa kavereiden kanssa. Tämän joulun lisäys sarjaan, The Run, ei ole saman kehittäjän käsialaa, mutta se jakaa monet Hot Pursuitin hienouksista ja heikkouksista. Tosin sillä erotuksella, ettei se yllä Hot Pursuitin parhaisiin hetkiin.

Need for Speed: The Run viskaa pelaajan ylimielisen ja väärille ihmisille velkaantuneen nuorukaisen pöksyihin. Tapahtumat alkavat tietysti auton ratista, mutta romuttamon puristimesta, josta Jack Rourken on pyristeltävä ulos ennen murskautumista. Tästä käynnistyy vimmainen, räjähdyksillä kuorrutettu takaa-ajo, joka saa pian uuden käänteen, kun Rourkelle tarjotaan mahdollisuutta ottaa osaa 25 miljoonan dollarin kilpailuun San Franciscosta New Yorkiin. Ganstereiden hönkiessä niskaan nuorukaiselle ei jää paljon valinnanvaraa.

Konsepti on mielenkiintoinen, mutta toteutus jää puolivillaiseksi. Pitkäjänteisen kruisailun sijaan reitti muodostuu kaikkiaan kymmenestä etapista, joista jokainen jakautuu vielä useisiin lyhyempiin ratoihin. Nämä kiidättävät pelaajan ripeään tahtiin läpi Las Vegasin, keskilännen kuivien joutomaiden, Aspenin lumisten rinteiden sekä itärannikon raikkaan syksyisten lehtimetsien. Yksi seikka, jossa The Run pesee Hot Pursuitin, on etenemisen tunne. Yksinpelin ympäristöt ovat kiitettävän vaihtelevia, eikä samoihin maisemiin palata, kun ne on kerran ohitettu. Varsinaisessa ratasuunnittelussa ei kuitenkaan tehdä mitään yllättävää, vaan radat noudattelevat tyypillistä joskin toimivaa kaavaa halki koko pelin. Mutkat ovat enimmäkseen laveita, ja sisäkurveihin on aina silloin tällöin piilotettu oikoreittejä. Pelin erottavat edeltäjistään vain muutamat ennalta käsikirjoitetut kohtaukset, joissa esimerkiksi lumivyöry on yllättää vaaraa varomattoman kilpailijan.

Maratonin pilkkominen osiin muodostuu ongelmalliseksi, kun rakennetta ei onnistuta sitomaan yhteen. Kaahailusilppu ei ehkä haittaisi, jos peli täyttäisi aukot tarinalla, mutta näin ei suinkaan ole. Alun huomioiden mitään edes etäisesti kerrontaan viittaavaa esiintyy hävyttömän vähän, ja siitäkin suurin osa koostuu joko stereotyyppisten vastustajien profiileista tai quick time eventeistä (joita on kaikkiaan muutama). Kilpailut pomppivat haasteesta toiseen, ja välillä vaaditaan tiettyjen vastustajien ohittamista, välillä paetaan poliisia. Joskus nappiin menneen etapin perään saattaa tulla aikahaaste, joka pistää kuromaan "menetettyä" aikaa kiinni. Missä aikaa on kulunut, sitä ei kukaan kerro. Hyvin nopeasti pelaaja ymmärtääkin, että uratila on valmiiksi saneltu kilpailujen sarja, jossa aloitetaan aina pohjalta ja joka haaste on vain pakko päihittää, mikäli seuraavaan mielii. Sillä, voittaako haasteen pellit suorina vai nokka rutussa, ei ole väliä. Taktiikka- tai reittivaihtoehtoja ei myöskään pähkäillä, ellei taktiseksi valinnaksi lue eri autojen sopivuutta eri ympäristöihin.

Ajomalli noudattelee jo Hot Pursuitissa esiintynyttä hivenen raskasta tuntumaa, mutta sivuluisut eivät ole tällä kertaa yhtä lennokkaita. Ajaminen toimii hyvin, kun tieosuudet ovat loivia tai vastaan tulevaa liikennettä on harvakseltaan, mutta äkkinäisiin väistöihin tai syheröisempiin osuuksiin herkkyys alkaa tuntua riittämättömältä. Jotkut autot kärsivät tästä enemmän, toiset vähemmän, mutta mihinkään ei oikein tunnu saavan täysin tyydyttävää otetta. Silti, verrattuna joihinkin Black Boxin aiempiin Need for Speedeihin ajokokemus on parantunut ja nitroa polttaa halki jenkkimaan ilman suurempia vaikeuksia.

Ajon aikana ärsyttävimmät piirteet eivät liity niinkään itse pelimekaniikkaan, vaan kaikkeen siihen, mitä tapahtuu oman auton ulkopuolella. Esimerkiksi radan varsille ripoteltujen rikkoutuvien ja kiinteiden objektien raja on joskus häilyvä, ja pelaaja voi joutua kantapään kautta opettelemaan, mistä pääsee läpi ja mistä ei. Suurin ongelma on kuitenkin tekoäly, sillä The Run huijaa pelaajaa. Kuminauhatekoäly kirittää muun muassa poliisiautot aina pelaajan kintereille, vaikka niitä kuinka tuuppisi ojaan. Ärsyttävintä on se, että ennalta määrätyissä kohdissa peli voi tuoda vastustajat suoraan kantaan - tai jopa edelle - vaikka nämä olisi jo selvästi lyönyt. Ja kaikki vain sen vuoksi, että loppuratkaisun on tapahduttava täsmälleen tietyllä (kliseisellä) tavalla.

Lisäksi uratila on yllättävän lyhyt. Amerikan halki porhaltaa helposti yhdessä illassa, vaikka pelissä ehkä nimellisesti onkin enemmän rataa kuin sarjassa aiemmin. Ellei välttämättä halua parantaa kokonaisaikaansa, uratila ei myöskään tarjoa uudelleenpeluuarvoa. Peliä voi toki jatkaa tämän jälkeen aikahaasteiden muodossa tai moninpelinä. Aikahaasteissa pokataan mitaleja sen mukaan, miten nopeasti yksittäisistä radoista suoriutuu, ja koska kaikki on integroitu kiinteästi sarjan omaan Autolog-palveluun, aikojen vertailu kavereiden kesken on vaivatonta.

Varsinainen nettimoninpeli koostuu muutamista ennalta määrätyistä pelilistoista, joissa ajetaan joukko tietyn teeman mukaisia kilpailuja. Pelilistoja ovat esimerkiksi eksoottiset autot ja muskeliautot. Systeemi on yksinkertainen ja helppokäyttöinen, ja yhtenä hyvänä uudistuksena radalle pääsee mukaan heti peliin liittyessään, joten kilpailun päättymistä ei tarvitse odottaa aulassa. Hot Pursuitin suosittu kissa ja hiiri -leikki uupuu kuitenkin paketista, ja vähääkään perusteellisempaa valinnanvaraa kaipaava löytää itsensä nopeasti muiden rallien parista.

Amerikan halki ajamisessa luulisi olevan ainesta syvempään ja pitkäikäisempään kokemukseen. Need for Speed: The Run ei missään nimessä ole huono peli, mutta kyseenalaisten ja pelkistettyjen suunnitteluratkaisujen vuoksi se ei myöskään erotu edukseen. Vaikka kaahailu on usein intensiivistä, luonnonmaisemat komeita ja ääniraita kiertää jykevästi ja kovaa, lopulta mieleen jää kalvava tunne efektipöllyllä peitetystä huuhaarahastuksesta, aivan kuin Michael Bayn elokuvia katsoessa.