Nintendo 64 täyttää 30 vuotta – konsoli, joka muovasi kokonaisen sukupolven

Monta vuotta sitten – tiedättehän, ne vuodet, joita me kaikki yli 30-vuotiaat kutsumme ”vanhoiksi hyviksi ajoiksi” – markkinoille tuotiin konsoli, jolla oli varsin epätavallinen ohjain. 23. kesäkuuta 1996 Nintendo 64 lanseerattiin Japanissa. Tuo konsoli on nyt täyttänyt 30 vuotta. Täällä Euroopassa jouduimme odottamaan lähes kokonaisen vuoden, ennen kuin tuo harmaa laatikko ja sen omituinen kolmihaaraisella ohjaimella varustettu konsoli saapuivat kauppojen hyllyille. Pelilehtiä luettiin yhä uudelleen, kuvakaappauksia tutkittiin pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, ja jokainen uutinen Nintendo 64 ista tuntui kuin vilahdukselta tulevaisuuteen.

Ja sitten oli se mainos.

On vaikea ajatella Nintendo 64:ää muistamatta niitä mainoksia, jotka saivat kaiken näyttämään uskomattoman upealta. Super Mario 64:n mainos, jossa Mario pystyi yhtäkkiä liikkumaan vapaasti kolmiulotteisesti, antoi vaikutelman, että pelimaailma oli ottanut valtavan harppauksen eteenpäin. Ja kuka ei muistaisi sitä kaveria, joka pyöritti kiihkeästi ohjainta ympäri ja ympäri osoittaakseen, kuinka mullistavia analogiset ohjaimet olivat?

Nykyään mainos tuntuu viehättävän vanhanaikaiselta. Tuolloin se näytti itse tulevaisuudelta. Myös tärinäominaisuudet, jotka ovat nykyään vakiovarusteita, otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön tässä konsolissa. Muistatko sen järkytyksen, kun liitit Rumble Pakin ohjaimeen ja tunsit ensimmäistä kertaa räjähdykset kämmenissäsi? Kun konsoli saapui, siitä tuli nopeasti luonnollinen kokoontumispaikka. Taukojen aikana keskustelut olivat vilkkaita. Joku väitti löytäneensä salaisen alueen. Toinen oli kuullut, että piilohahmon voi avata. Goku oli Smashissa, ja Carl Bildt oli salainen loppupomo Perfect Darkissa. Huhut levisivät tosiasioita nopeammin, eikä sillä ollut oikeastaan väliä, olivatko tarinat totta. Mielikuvitus täytti aukot. Pelaaminen ei myöskään loppunut koulupäivän päättyessä.

Iltaisin pelattiin Mario Kart 64:ää, Mario Partyä, Mario Golfia ja Mario Tennisia. Ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle, uusintaotteluita vaadittiin, ja nauru kaikui vielä kauan sen jälkeen, kun konsoli oli sammutettu. Varmasti jokaisella, joka on pelannut Mario Partyä, on mielessään muisto siitä, kuka varasti tähden? Super Mario 64 raivasi tietä kokonaan uudelle pelisukupolvelle, mutta juuri kaikki ne spin-off-pelit tekivät Nintendo 64:sta sosiaalisen kokemuksen.

Konsolin ääressä vietetyllä ajalla oli myös odottamaton sivuvaikutus. Jonkin ajan kuluttua minusta tuli eräänlainen paikallinen peliohjaaja. Aina kun joku juuttui johonkin kohtaan, menetti avaimen tai ei keksinyt, miten pulma ratkaistaan, soitti usein juuri minun puhelimeni. Joskus muutama ohje riitti. Joskus minun piti pyöräillä ystävän luo näyttämään tarkalleen, mitä piti tehdä. Erityisesti nuoremmat ystäväni tulivat usein käymään, kun heidän seikkailunsa oli juuttunut paikoilleen. Tuolloin ei ollut videopääsyohjeita, mobiilifoorumeita eikä hakutoimintoja, jotka olisivat antaneet vastauksia muutamassa sekunnissa. Ratkaisu löytyi siltä, joka oli pelannut peliä pisimpään. Tai siltä, joka oli ostanut strategian oppaan.

Ja useimmiten kyseessä oli yksi ja sama peli: The Legend of Zelda: Ocarina of Time. Minulle se on edelleen kaikkien aikojen paras peli. Ei vain Nintendo 64-konsolilla. Ei vain Nintendon tuotannossa. Vaan kaikkien aikojen paras.

On ollut pelejä, jotka olivat visuaalisesti upeampia, laajempia ja teknisesti edistyneempiä. Mutta mikään niistä ei ole onnistunut vangitsemaan sitä seikkailun tunnetta aivan samalla tavalla. Ocarina of Time loi maailman, joka tuntui elävältä, salaperäiseltä ja täynnä mahdollisuuksia. Hyrule ei ollut pelkkä kartta, jonka läpi piti edetä. Se oli paikka, johon saattoi uppoutua. Muistan yhä sen tunteen, kun Link lähti Kokirin metsästä ensimmäistä kertaa ja Hyrule Field avautui hänen eteensä. Oli kuin koko maailma olisi avautunut. Jokainen polku johti johonkin uuteen. Jokainen luola kätki salaisuuden. Jokainen okariinan sävel tuntui maagiselta.

Forest Temple tarjosi lähes unenomaisen tunnelman. Shadow Temple oli aidosti ahdistava. Spirit Temple tuntui suurenmoiselta ja eeppiseltä. Ja Water Temple… no, Water Temple aiheutti luultavasti yhtä paljon turhautumista kuin kiehtovuuttakin kokonaisen pelaajasukupolven keskuudessa. Vielä tänäkin päivänä muistan tarkalleen, miltä tietyt huoneet näyttivät, miltä musiikki kuulosti ja millainen tunne oli ratkaista pulma, jonka parissa olin paininut tuntikausia. Siksi puhelin soi usein. Joku oli juuttunut temppeliin. Joku toinen ei löytänyt seuraavaa vihjettä.

Ehkä juuri siksi Ocarina of Time merkitsee yhä niin paljon. Se ei ollut pelkkä peli, jota pelasin. Se oli peli, jossa elin. Ja toisinaan sain auttaa muita löytämään tiensä samassa maailmassa, josta en itse koskaan oikeastaan halunnut lähteä. Myöskään suoraa jatko-osaa, Majora’s Maskia, ei saa unohtaa. Kuu, joka virnisteli sinulle, ja kilpajuoksu aikaa vastaan, ainutlaatuiset sivutehtävät, joissa jokaisella hahmolla oli tarina kerrottavanaan. Pelin naamiot, jotka antoivat ainutlaatuisia kykyjä – mutta millä hinnalla? Link ei näyttänyt kovin innostuneelta pukiessaan niitä, sillä hän huusi henkensä edestä, kun muodonmuutos tapahtui.

Konsolilla ei pelattu pelkästään Nintendon omia pelejä; mukana oli myös merkittävä brittiläinen yritys nimeltä Rare. Muutaman maagisen vuoden ajan studio ei voinut tehdä melkein mitään väärin. Banjo-Kazooie ja Banjo-Tooie tarjosivat huumoria, charmia ja löytämisen iloa, jota harvat pelit ovat onnistuneet vastaamaan. Banjo-Kazooie on Mario 64:n veroisia. GoldenEye 007 tarjosi lukemattomia iltoja moninpelihupia, joissa Oddjobina pelaaminen saattoi pilata ystävyyssuhteita.

Perfect Dark vei kaavan askeleen pidemmälle ja osoitti yhdessä pienen punaisen Expansion Pak -muistilaajennuksen kanssa, kuinka paljon tehoa konsolissa oli vielä jäljellä. Koko 4 Mt RAM-muistia ei ollut mikään vitsi. Diddy Kong Racing antoi Mario Kartille kovan vastuksen, kun taas Jet Force Gemini uskalsi olla sekä outo että kunnianhimoinen samanaikaisesti. Ja kuka voisi unohtaa Conker’s Bad Fur Dayn? Se peli oli todella epätavallinen ja omaperäinen Nintendo-konsolille. Aito veijari-orava, jolla oli todella ruma suu. Muistan sen valtavan ulostekasaan, The Great Mighty Poo:n, joka yhtäkkiä alkoi laulaa oopperaa – loistavaa! Vielä tänäkin päivänä osaan tuon laulun ulkoa.

Donkey Kong 64 tarjosi meille enemmän kerättävää kuin kukaan olisi voinut kohtuudella toivoa, mutta myös yhden alustan sisältörikkaimmista seikkailuista. Raren saavutusten lisäksi myös Pokémon teki loistavan 3D-debyyttinsä tällä konsolilla. Pokémon Stadium- ja Pokémon Snap -pelien ansiosta saimme nähdä, miltä taskumonsterit näyttivät 3D:ssä.

Ja sitten olivat ne henkilökohtaiset suosikkini, joista ei ehkä koskaan tullut kriitikoiden suosikkeja. Ocean Softwaren Mission: Impossible on yksi tällainen peli. Tiedän, ettei se ole läheskään täydellinen. Mutta jotkut pelit löytävät sydämessäsi paikan, jota arvostelut eivät voi mitata. Muistan vakoilutehtävät, tunnelman ja ennen kaikkea sen täysin absurdin takavoltin, jonka Ethan Hunt teki joka kerta kuollessaan.

Mischief Makers oli yhtä outo kuin loistava. Peli, joka pursui persoonallisuutta, luovuutta ja ideoita, joita kukaan muu ei näyttänyt uskaltavan kokeilla. Se ei oikein sopinut mihinkään, mikä on ehkä juuri se syy, miksi se tuntuu yhä niin erityiseltä.

Kun riidat piti ratkaista perinteisellä tavalla, tehtävän hoiti usein Fighters Destiny. Epätavallisella pisteytysjärjestelmällään ja tekniikkaan keskittymisellään se loi otteluita, jotka tuntuivat täysin ainutlaatuisilta taistelupeligenressä, joka ei muuten ollut konsolin vahvin puoli. Konsoli oli myös Super Smash Bros -sarjan syntypaikka – sarja, joka on kasvanut ja kukoistanut vuosien varrella.

Konsolin elinkaaren loppupuolella saapui myös Paper Mario – peli, joka huokuu yhä samaa lämpöä, huumoria ja charmia kuin julkaisunsa aikoihin. Sen satukirjamainen estetiikka sai seikkailun tuntumaan ajattomalta heti alusta alkaen. Resident Evil 2:n porttaus oli tervetullut lisä konsolille – porttaus, joka on uskomattoman vaikuttava vielä tänäkin päivänä, kun otetaan huomioon kasettien rajallinen tallennustila.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen on helppo puhua polygoneista, teknisistä edistysaskelista ja klassikkopeleistä. Mutta kun ajattelen Nintendo 64-konsolia, en muista ensisijaisesti grafiikkaa.

• Muistan puhelut, joissa puhuttiin Zeldasta.


• Muistan moninpeli-illat Smashin, Kartin ja GoldenEyen parissa.


• Muistan Banjo-Kazooien musiikin ja omaperäiset äänitehosteet.


• Muistan Conkerin eeppisen oopperan.


• Muistan Pokémon Stadium -pelin ja sen, kun kaikki näkivät Pokémonit 3D:nä ensimmäistä kertaa.


• Muistan Mission: Impossiblen taaksepäin tehdyn kuperkeikan.

Ja muistan sen tunteen, että koko pelimaailma avautui edessämme, valmiina löydettäväksi.
Nintendo 64 saattoi olla vain pelikonsoli. Mutta monille meistä siitä tuli myös paikka, jossa syntyivät elävimmät lapsuuden muistomme.