Nintendo-museo on puhdasta taikaa

Tämän vuoden lomallani oli vihdoin aika lähteä matkalle Japaniin. Yksi niistä paikoista, joihin olin odottanut pääsevän eniten, oli Nintendo-museo, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Kolme kuukautta ennen suunniteltua matkaa täytyy nimittäin osallistua arvontaan Nintendo-tilin kautta, ja kaksi kuukautta ennen vierailua saat ilmoituksen siitä, oletko voittanut paikan vai et. Jos et ole voittanut, peli on käytännössä ohi.

Niin suosittu paikka se on, ja vierailuusi on varattu vain mitätön puoli tuntia. Voit hakea kolmea aikaväliä, ja sitten on vain toivottava, että jokin niistä sopii sinulle. Jos voitat, kuten minä voitin, yksi kolmesta aikavälistäsi hyväksytään, ja sinun on saavuttava paikalle ajoissa, sillä 30 minuutin kuluttua aikaväli menetetään. En tiedä tarkalleen, kuinka tiukasti Nintendo valvoo tätä sääntöä, mutta en aikonut koetella kohtaloa, ja yritys on tunnettu äärimmäisestä tiukkuudestaan. Silti juuri niin minä ja seurueeni melkein teimmekin, kun hyppäsimme junaan kohti Ujia (aivan Kioton ulkopuolella) ja sattumalta päädyimme Miyakoji Rapid -junaan, joka ohittaa useita asemia, mukaan lukien Ujin. Tämän seurauksena jouduimme ajamaan aseman ohi, ryntäämään taksiin ja ajamaan kolme mailia takaisin. Ehdimme perille… noin 5–10 minuutin varalla ennen kuin aikamme loppui, ja olimme uskomattoman kiitollisia siitä, että meillä oli ollut tuo liikkumavara.

Päästäksesi Nintendo-museoon sinun on luonnollisesti käytävä turvatarkastuksen läpi, ennen kuin saat tunnusmerkin, johon on ladattu kymmenen polettia nähtävyyksiä varten. Jos sinulla on Nintendo-tili ja olet rekisteröitynyt etukäteen, voit saada Mii-hahmosi mukaan valokuvaan. Turvatarkastuksen jälkeen saavut museon eteen, jossa on ihania valokuvauspaikkoja vihreiden putkien, Mario-lipputangon ja pienen pikselilinnaan kanssa. Lisäksi kivilaatat on aseteltu pikselitaiteen tapaan, mikä tuo hieman eloa tilaan, joka muuten olisi anonyymi, harmaa ja hieman steriili varasto.

Vierailumme aikana satoi rankasti (kesäkuu on sadekautta), mutta se ei estänyt minua tai ryhmääni menemästä vihreiden putkien luo ottamaan muutamia valokuvia. Sen jälkeen oli vihdoin aika vierailla museossa, joka alkaa myös valokuvauspaikalla aulassa lukuisien Toad-hahmojen keskellä. Kuten voi odottaa, siellä on kunnon lahjatavarakauppa, jossa voi käydä sekä ennen museokierrosta että sen jälkeen, mutta koska minulla ei ollut lainkaan halua raahata mukanaan kasaa tavaraa, päätin jättää sen myöhemmäksi.

Nintendo-museo koostuu pääosin kahdesta kerroksesta. Alakerrassa on esillä erilaisia pelejä, joita saa vapaasti kuvata, ja yläkerrassa on näyttelyitä. Pääsykortilleni saadut kymmenen kolikkoa voi käyttää sekä uusiin että vanhoihin peleihin, ja tämä on Nintendon oivallinen tapa varmistaa, että pelejä vaihdellaan, jotta kukaan ei viettää liian kauan aikaa yhdenkään pelin parissa. Vanhemmat klassikot maksavat yhden kolikon, kun taas uusimmat (äskettäin tuotettu Zapper/Super Scope -peli) maksavat kolme kolikkoa. Kaikki juontuu Nintendon historiasta, ja keskellä on Hanafuda-osio. Hanafuda-kortit ovat ne kortit, joilla Nintendo aloitti matkansa jo vuonna 1889, joten voidaan sanoa, että yhtiö on ollut mukana pelialalla jo 137 vuotta. Ostin tietenkin kaupasta paketin Hanafuda-kortteja (siitä myöhemmin lisää), mutta keskityin sen sijaan muihin peleihin.

Näihin kuuluu eräänlainen ylikokoinen Game & Watch, jossa siluettini muuttuu pelihahmoksi – minun tapauksessani kyseessä oli klassikko Manhole, jossa autat ihmisiä, jotta he eivät putoa viemäriluukkujen läpi. Konsepti on viehättävä (ja rakastan Game & Watchia), mutta rehellisesti sanottuna pelattavuus muistuttaa varhaisia Kinect-pelejä, ja on erittäin kyseenalaista, kannattaako sitä edes kokeilla kerrankaan. Saat yhtä paljon nautintoa katsomalla muiden pelaavan...

Samassa huoneessa on myös runsaasti retrokonsoleita. Saattaa tuntua hieman tuhlaukselta pelata retro-pelejä, joita voisin yhtä helposti pelata kotona Switch Onlinen kautta, ja vieläpä joutua maksamaan ylimääräistä rajoitetun ajan käytöstä. Ystäväni kuitenkin viihtyivät mainiosti pelatessaan muun muassa Balloon Fightia ja Clu Clu Landia, ja todella vanhojen Nintendo-pelien pelaamisessa Nintendo-museossa on jotain erityistä. Tarjolla on myös kilpailu, jossa pelataan viittä NES-peliä (ja jokainen piste lasketaan kokonaispisteisiin), mikä oli mielestäni todella hauskaa.

Sen jälkeen kokeilin muun muassa Ultra Machine SP:tä, klassista Nintendo-lelua, jossa on baseball-teema ja pingispalloja. Laite laskee, kuinka monta osumaa saat, ja eri tehosteita ilmenee, jos onnistut napauttamaan pallot johonkin kohteeseen – hauska pikku peli, josta nautin todella paljon. Kymmenen kolikkoani olivat loppumassa, mutta käytin tilaisuutta hyväksi ja kokeilin myös Mario Kartia jättimäisellä ohjaimella, jossa pelaa kaksi henkilöä: toinen käyttää D-padia ja toinen painikkeita. Se on oivallinen tapa puhaltaa uutta henkeä klassikkoon. Tähän lisätään vielä Nintendon klassiset rakkausmittarit ja muutama muu pikkujuttu.

Minulle suurin vetonaula oli kuitenkin vasta kehitetty peli, jota pelataan Zapperilla tai Super Scopella. Se on pohjimmiltaan vain hienostettu valopistoolipeli, mutta sellainen, jossa noin kahdeksan ihmistä pelaa samanaikaisesti ja jakaa näytön. Zapper on nopeampi ja tarkempi, kun taas Super Scope on hitaampi, mutta tarjoaa laajemman osuma-alueen. Valitsin jälkimmäisen ja ammuin jokaisen ruudulle ilmestyneen vihollisen (yrittäen samalla väistää ystäviäni, kuten Luigia ja Peachia). Peli on jaettu useisiin kierroksiin, joten voit seurata sijoitusta ennen viimeistä kierrosta, jonka – kaikella vaatimattomuudellani – voitin ja nappasin koko potin. Hienoa minulta, tavallaan.

Kuten mainitsin, yläkerrasta ei saanut ottaa valokuvia, mutta siellä on esillä todella perusteellinen katsaus Nintendon historiaan. Sieltä löytyy kaikki heidän valmistamansa konsolit, kuten Color TV Game (kauan ennen Famicomia ja NES:ää), pelien kansikuvia, konseptitaidetta, vanhoja leluja ja paljon muuta. Oli aivan ihanaa vain vaellella ympäriinsä ja katsella, ja vaikka pidänkin itseäni melko hyvin perillä Nintendo-asioista, he ovat tehneet niin paljon, mistä en tiennytkään.

Pidän myös siitä, miten Nintendo ei lainkaan kaihda epäonnistumisiaan, vaan ottaa ne avoimesti vastaan, joten näyttelyssä on esillä jopa Virtual Boyn ja Wii U:n kaltaisia tuotteita. On myös todella ihanaa nähdä varhaisia luonnoksia, jotka osoittavat, miltä rakastetut ikonit saattoivat näyttää ennen kuin ne saivat nykyisin tutut muotonsa. No, noin tunnin katselun jälkeen vatsani alkoi kurista.

Joten piipahdin kaupassa, jonka valikoima on uskomattoman runsas ja täynnä upeita pikkuesineitä. Ajatelkaa vaikka sitä, että jokaisesta Famicomin jälkeisestä konsolista on oma T-paita, muki ja oheistuotteita. Itse päädyin ostamaan neljä mukia ja neljä T-paitaa (NES, Virtual Boy, GameCube ja Nintendo DS). Ostin myös Hanafuda-kortteja, joiden pelaamista aion nyt opetella, sekä laseja, pieniä japanilaisia kulhoja, avaimenperiä ja paljon muuta. Vaikka jeni onkin niin halpa, Nintendo-museon kaltaisessa paikassa ostokset tulevat vaarallisen kalliiksi!

Suunnitelmana oli syödä myös museon ravintolassa, mutta tunnin pituinen jono ja sade saivat meidät päättämään päivän ja poistumaan Nintendo-museosta (josta huomasin poistuessamme, että tavaroiden säilytyslokerot näyttivät aivan Game Boy -kaseteilta). Päät täynnä vaikutelmia pysähdyimme muutaman sadan metrin päässä syömään kulhoa ihanaa ramenia, juttelemaan kaikesta näkemästämme ja kokemastamme sekä yksinkertaisesti iloitsemaan siitä, että olimme onnistuneet pysymään suunnitelmissamme junamokasta huolimatta, samalla kun nautimme kaikesta näkemästämme ja tekemästämme.

Jos olet matkalla Japaniin ja aiot vierailla Kiotossa tai Osakassa, muista ehdottomasti hankkia liput Nintendo-museoon. Se on puhdasta ihailua viihdemuodolle, jota me kaikki rakastamme niin paljon, ja pakollinen vierailukohde kaikille, joilla on edes hitunen nörttimäisyyttä.