Nomadland

Mitä jää jäljelle, kun elämästä revitään irti kaikki työtä, aviomiestä sekä omaa kotikaupunkia ja postinumeroa myöten? Kiinalaisohjaaja Chloé Zhaon draama-adaptaatio samannimisestä kirjasta sukeltaa Yhdysvaltojen unohdetun ja sosiaaliturvattoman kansanosan epävarmaan arkeen 2008 pankkikriisin jälkimaininkien vyöryessä maan yli.

Vuoden 2011 kevätloskaisesta Nevadasta alkava tarina vie katsojansa matkalle läpi Yhdysvaltojen takamaiden kauniin luonnon sekä unohdettujen ihmiskohtaloiden. Frances McDormandin inhimillistä herkkyyttä sekä voimakasta omaa tahtoa hehkuva päähahmo Fern pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntaa tien päälle Vanguardiksi nimeämällään pakulla, kun toimeentulon taannut tehdas sulkee ovensa. Töiden lisäksi Fern on menettänyt myös miehensä vakavalle sairaudelle.

Tarinan lähtökohdat ovat siis sangen harmaat, ja tätä tukee myös alkukeväisen harmaa autioitunut Empiren pikkukaupunki, joka tuo yllättävän vahvasti mieleen kotosuomalaisen tehdasalueen samaiseen vuodenaikaan. Tästä loskaisesta autiomaasta ovat neonvalot ja kasinot kaukana.

Chloé Zhaon ohjaustyö keskittyy tutkimaan pankkikriisin ravistelemaa maata visusti Fernin määrätietoisten silmien läpi. Yhteiskunta näyttäytyy välinpitämättömänä, mutta erilaisten pienien yhteisöjen voima ja lämpö tuodaan esille kannustavana voimavarana, olipa kyseessä Amazonin megatehtaan työkaverit tai karavaanialueen itsenäistä arkea viettävä heimo.

"Lämmin" on erinomainen sana kuvamaan Nomadlandia kokonaisuutena, mutta imelä se ei missään nimessä ole. Fern tekee päätöksiä, joita puitaisiin klassisemmassa elokuvassa varmasti juurta jaksaen, muuta Zhaon käsissä muutama isokin tarinallinen risteyskohta ohitetaan hyvin toteavasti. Tämä tuntuu yllättävän aidolta ja elämänmakuiselta, etenkin kun kyseessä kuitenkin on festivaaliraatien suosikki ja melkoinen "Oscar-syötti".

Sivurooleissa nähdään kavalkadi Fernin sympaattisia kulkuriystäviä, jotka karavaanari-ikoni Bob Wellsiä lainaten "eivät katoa, vaan tavataan myöhemmin matkan varrella". Kaikilla heillä on omat motivaationsa olla tien päällä ja elää vapaana. Osa tekee sen omasta tahdosta, osa tahtomattaan.

Toki mukana on myös romanttista kipinää karismaattisen David Strathairnin hahmon Daven muodossa. Ujohko romanssi on kuitenkin enemmänkin kytevää sielunkumppanuutta kahden kulkurin välillä. Strathairnin karisma tuo yleensä mieleeni korkea-arvoisen laivaston uraupseerin, mutta miehen karisma toimii myös suttuisena Davena. Hauskana yksityiskohtana ei ole sattumaa, että Davidin hahmon nimi on Dave, nimittäin koko hahmokaarti on nimetty näyttelijöidensä etunimien mukaan alkuperäisteoksen dokumentaristisen tyylin hengessä.

Musiikki on pienieleisen kaunista ja pianovetoista. En ennalta tiennyt säveltäjää, mutta viimeistään lopun astetta suureellisemman teeman puhjetessa täyteen loistoonsa ajattelin, että olisikohan kyseessä Ludovico Einaudi? Bingo. Tietyissä piireissä kliseiseksikin haukutun pianovirtuoosin maalaama äänimaisema tukee elokuvaa aika lailla täydellisesti. Sanokaa mitä sanotte, minulle Einaudin piano resonoi, vaikka siellä täällä tunteita alleviivataan vähän turhankin kovalla kädellä etenkin elokuvan hieman toteavaa ohjaustyyliä ajatellen.

Nomadlandin esteettisen kauneuden selkäydin on kuitenkin Joshua James Richardsin paikoin mykistävän upea kuvaustyö, joka luo uskottavan ja saumattoman symbioosin Yhdysvaltojen takamaiden jylhän majesteettisuuden, tehtaiden arkisen aherruksen sekä leirintäalueiden pienten yksityiskohtien välille. Tämä on karanteeniajan etäturismia parhaimmillaan.

Juuri tässä maailmantilanteessa vähemmän on enemmän, ja ehkä osin juuri siksi Nomadland teki minuun tavallista suuremman vaikutuksen. En ota silti mitään pois elokuvan ansiolta; kyseessä on koskettava kertomus elämästä tien päällä ja väestönosasta, jonka järjestelmä on systemaattisesti unohtanut oman onnensa nojaan.