One Battle After Another

Aikana, jolloin tuntuu siltä, että monet poliittiset elokuvat lähestyvät asiaa laajasti ja purevat enemmän kuin pystyvät pureskelemaan (katson sinua, Eddington), Paul Thomas Andersonin One Battle After Anotherin kapea fokus tarjoaa tarpeeksi kommentoitavaa ilman, että tuntuu siltä, että mies linssin takana uskoo tietävänsä kaiken maansa poliittisesta tilasta.

Sen sijaan, että asetettaisiin jokin Thanoksen kaltainen oranssi mies -varamies, jonka eeppinen kukistaminen elokuvan lopussa olisi edessä, One Battle After Another näyttää meille French 75:n tarinan, vallankumouksellisen ryhmän, joka hajosi 16 vuotta ennen nykypäivää. Vain muutama sen jäsenistä ei ole jäänyt kiinni tai kuollut, kun palaamme tarinan päätapahtumiin, mutta heitä jahtaava mies ei ole vielä luovuttanut ja toivoo saavansa kiinni erään Bob Fergusonin AKA Ghetto Patin (Leonardo DiCaprio) ja hänen tyttärensä Willan (Chase Infiniti) täydentääkseen vallankumouksellisten joukkoa.

Se, mitä seuraa, on johdonmukaisesti jännittävä ja yllättävän hauska tarina jäljellä olevista vastarintaliikkeen jäsenistä, jotka kerääntyvät Willan ympärille ja yrittävät pitää hänet eversti Lockjaw'n kynsistä. Se ei välttämättä ole täynnä toimintaa, vaikka tulitaistelut ovatkin vaikuttavia ja erinomaisesti kuvattuja. Olet luultavasti jo kuullut takaa-ajokohtauksesta, ja vaikka vieressäni istunut henkilö nukahti siihen asti, kunnes laukaukset alkoivat kuulua, en voinut irrottaa katsettani siitä, vaikka se saapui 2 tunnin ja 50 minuutin keston loppupuolella.

Näyttelijäsuoritukset ovat tärkein viihteen lähde koko tuon pitkän keston ajan. Kameratyöskentely on loistavaa, mutta ihana zoom ei pitänyt silmiäni auki samalla tavalla kuin Leonardo DiCaprio, joka herätti Ghetto Patin henkiin. Levoton pössyttelijä ex-vallankumouksellinen on yhtä katsottava kuin samaistuttava, ja toisen näytöksen kohtaukset Benicio del Toron hahmon kanssa tuntuivat kaverikomedialta, jota olisin mielelläni nähnyt enemmänkin. Sean Penn on kuitenkin todellinen loistopelaaja, ja hänen Lockjaw'n roolisuorituksensa tuo esiin pahiksen, joka tuntuu nykyään harvinaiselta. Hän on uhkaava, mutta samalla varsin parodinen. Uhka, joka pitäisi ottaa vakavasti, aina siihen asti, kunnes hän avaa suunsa. Ei missään nimessä hölmö hahmo, mutta sellainen, joka tuntuu heikkouksiensa vuoksi inhimillisemmältä kuin Terminator ilman, että PTA:n olisi pakko luoda hänelle traagista taustatarinaa.

Vaikka One Battle After Another ei varsinaisesti liioittele, se on hieman paisunut. Kuten mainittu, elokuva on lähes 3 tuntia pitkä. Se on melko pitkä aika Instagram Reelsin aivoilleni istua läpi, ja vaikka en missään vaiheessa repinyt hiuksia ja tarkistanut kelloani, ajattelin, että elokuvaa olisi voinut vauhdittaa hieman paremmin. Juonessa on hieman liikaa hemmottelua, joka ei aina tunnu palvelevan aktiivisesti hahmojamme tai tarinaa. Tässä jongleerataan monilla lautasilla, ja osa niistä tuntuu lopulta hajoavan lattialle. Esimerkiksi palkkionmetsästäjähahmo tuntuu olevan valitettavan aliedustettuna juonessa ottaen huomioon, että hän tekee yhden elokuvan tärkeimmistä teoista, joka johtaa Willan selviytymiseen avainhetkellä.

Myös ääniraita oli mielestäni hieman liian päällekäyvä. Sen töksähtelevät pianomelodiat ovat aluksi tervetulleita ja mukavaa seurattavaa elokuvan jännityksen kasvattamisen tunteelle, mutta loppua kohden ne kuitenkin ylittävät hyväntahtoisuutensa. Muuten ääni on terävä ja selkeä, ja se sopii hyvin yhteen elokuvan karumman visuaalisen ilmeen kanssa.

One Battle After Another ei ehkä ole se perimmäinen mestariteos, jota nykyinen konsensus haluaa uskotella, mutta se on pirun hyvää kyytiä, ja siinä on joitakin loistavia suorituksia Hollywoodin suurilta ja tulevilta suurilta. Erittäin hieno lisä PTA:n koko filmografiaan.