Onimusha: Way of the Sword

Muutama vuosi sitten ajatus samurai-peleistä – tai ylipäätään muinaisessa Aasiassa sijoittuvista toimintapeleistä – tuntui käytännössä tutkimattomalta konseptilta. Nykyaikaiset tai futuristiset ammuskelupelit, joissa vietimme puolet peliajasta polvenkorkeiden muurien takana kyykyssä, olivat paljon yleisempiä. Japanilaiset kehittäjät jäivät hieman jälkeen, kun länsimaiset studiot innovoivat ja veivät peliteknologiaa ennennäkemättömälle tasolle. Pelattuani Assassin’s Creed II:ta vuonna 2009 minusta tuntui, että jatko-osan ilmeinen suunta olisi feodaalinen Japani, mutta Ubisoft päätti sen sijaan suunnata maapallolla päinvastaiseen suuntaan. Ninja Gaiden II, joka sinänsä oli erinomainen toimintapeli, ei aivan riittänyt tyydyttämään nälkääni lisää historiallista samurai-pelattavaa kohtaan. Yksinkertaisesti sanottuna se ei ollut suunta, johon peliteollisuus oli tuolloin menossa.

Mutta trendit, kuten tiedämme, tulevat ja menevät, ja tilanne näyttää tänään aivan erilaiselta. Aasialainen pelikehitys on luultavasti vilkkaampaa kuin koskaan, ja se mainitsemani samuraipeleihin kohdistuva nälkä on tyydytetty enemmän kuin tarpeeksi kestämään kokonaisen sukupolven ajan. Tällaista miekkailua sisältävää aasialaista toimintaa olemme nähneet paitsi japanilaisilta, kiinalaisilta ja korealaisilta kehittäjiltä, myös länsimaisilta studioilta, kuten Sucker Punchilta, joka on tarjonnut oman tulkintansa konseptista, innoittamana klassisista Akira Kurosawan elokuvista, kuten Seitsemän samuraita. Nykyään suhtaudun näihin peleihin vähän samalla tavalla kuin suhtauduin niihin ”suojassa istuviin ammuskelupeleihin” viisitoista vuotta sitten: uusia pelejä julkistetaan ilmeisesti joka toinen viikko, eikä idea innosta minua enää samalla tavalla kuin ennen, maailmassa, jossa olemme saaneet nauttia peleistä k Ghost of Tsushima, Assassin’s Creed Shadows, Nioh sekä siitä, mitä pidän konseptin ehdottomana huipuna, Sekiro: Shadows Die Twice.

Tästä huolimatta odotin innokkaasti Onimushan paluuta Way of the Swordin julkaisun lähestyessä, ja syy siihen on yksinkertaisesti ”Capcom”. Mielestäni he ovat tällä hetkellä maailman paras AAA-pelien kehittäjä ja julkaisija. Identiteettikriisien ja harha-askelien pimeän kauden jälkeen he ovat olleet uskomattoman vahva voima pelimaailmassa jo lähes kymmenen vuoden ajan, tuottaen loistavan pelin toisensa jälkeen aikana, jolloin käytännössä kaikki heidän kilpailijansa tekevät itsestään naurettavia tekemällä valtavia taloudellisia investointeja peleihin, joita kukaan ei halua, kohtuuttomiin kehitysaikoihin ja kestämättömään trendien jahtaamiseen. Pelkästään tänä vuonna he ovat onnistuneet tuottamaan todella vahvan * Resident Evil Requiem * -pelin sekä yllättävän * Pragmata* -pelin, ja minulla on suuri ilo kertoa teille, että * Onimusha: Way of the Sword * on myös loistava peli, joka on ehdottomasti ajanne arvoinen, jos olette valmiita sulkemaan silmänne muutamalta puutteelta.

Jos on yksi asia, jota rakastan tehdä toimintapeleissä, se on hyökkäysten torjuminen millimetrin tarkkuudella kääntääkseni vihollisen vauhdin heitä itseään vastaan. Miekkojen kolina, hyvin ajoitetun torjunnan tuoma välitön tyydytys – se vaikuttaa minuun, kutittamalla matelija-aivojani tavalla, joka saa suuni vetistymään. Onimusha: Way of the Sword on peli, jossa on kyse juuri tuosta jatkuvasta dopamiiniryöpytyksestä, ja siinä on loistava taistelujärjestelmä, jonka avulla voin tehdä sitä monin eri tavoin kuin missään aiemmin näkemässäni vastaavassa pelissä. Ensinnäkin järjestelmä on pidetty melko yksinkertaisena, ja peli opettaa sinua torjumaan miekka-iskuja, mikä horjuttaa vihollisen tasapainoa ja antaa sinulle mahdollisuuden iskeä omilla miekkaiskuillasi, sekä väistämään täysin aseettomat hyökkäykset, mikä puolestaan lataa mittarin, joka täyttyessään antaa sinun suorittaa erityisen tuhoisan vastahyökkäyksen. Aivan kuten Sekirossa, ideana on, että pelaaja kuluttaa vihollisen kestävyysmittarin tyhjäksi sekä vahvalla puolustuksella että rohkeilla hyökkäyksillä, ja kun mittari on tyhjä, vastustajasi on täysin altis ”lopetusliikkeelle”, joka yleensä johtaa välittömään kuolemaan. Animaatiot ovat erinomaisia heti alusta alkaen; hahmollasi on erilaisia torjunta-animaatioita riippuen hyökkäyksen suunnasta, lopetusliikkeet ovat ihanan tyydyttäviä, ja vihollisten hyökkäykset ovat intuitiivisesti ennakoitavissa, joten voit torjua ne sopivimmalla tavalla.

Ei kuitenkaan kestä kauan, ennen kuin peli paljastaa yhä enemmän syvyyttä taistelussa. Olin iloinen huomatessani, että voin hyödyntää ympäristöä strategiassani: vihollisten torjuminen niin, että ne törmäävät toisiinsa tai ympäristön esineisiin, on nopea tapa kuluttaa niiden terveyspalkkeja. Vanhoja puupöytiä voi käyttää suojana nuolia vastaan ja heittää sitten valitsemallesi olennolle, ja jos huomaat hylätyn kärryn, voit käyttää sitä rammina, mikä johtaa usein sarjaan murskattuja hirviöiden kalloja. Pelin palkitsevin hyökkäys on myös sen riskialtisin; niin sanotut ”Issen”-hyökkäykset suoritetaan painamalla hyökkäyspainiketta juuri sillä hetkellä, kun vihollisen hyökkäys on osumassa sinuun. Ajoitus on tarkka, ja jos epäonnistut, olet täysin alttiina vahingoille, mutta onnistuessasi isket tuhoisan iskun, joka voi halkaista tavalliset viholliset kahtia. Kaiken kaikkiaan Way of the Sword tarjoaa mekaanisesti monimutkaisen mutta intuitiivisen taistelun, joka ei edes yksinkertaisimmillaan koskaan käy tylsäksi.

Onimusha: Way of the Sword Peli on parhaimmillaan pomotaisteluissa, sillä juuri niissä taistelujärjestelmä pääsee oikeuksiinsa. Pelin pomovalikoiman muodostavat eksentriset miekkailijat, kömpelöt naginata-soturit ja groteskit hirviöt ovat kaikki mieleenpainuvia, moitteettomasti animoituja ja taitavasti suunniteltuja. Ne tuovat jälleen mieleen Sekiron, jossa työskentelen väsymättä löytääkseni oikean vastaiskun oikeaan hyökkäykseen, jotta voin hitaasti mutta varmasti kuluttaa paitsi terveyspalkkia myös edellä mainittua kestävyyspalkkia. Kun jälkimmäinen on tyhjentynyt, aika pysähtyy hetkeksi paljastaen useita heikkoja kohtia, jotka on värikoodattu eri tarkoituksiin. Osuma punaiseen kohtaan aiheuttaa pomolle huomattavan määrän vahinkoa, kun taas sinisestä kohdasta saat kerättäväksi ylimääräisiä sieluja, jotka ovat muun muassa loistava tapa täydentää omaa terveyttäsi, kun tilanne käy tiukaksi. Se tunne, kun huomaat, että olet vihdoin oppinut pomon liikkumis- ja hyökkäysmallit ulkoa ja ne sujuvat kuin itsestään, on syvästi jännittävä.

Tarina alkaa päähenkilömme, Miyamoto Musashin, esittelyllä. Hän on kunniantuntoinen ja taitava miekkailija, jonka elämä päättyy äkillisesti, kun hän kohtaa lauman hirviöitä, jotka eivät kuulu ihmisten maailmaan. Helvetissä hän tapaa valkoisiin pukeutuneen herrasmiehen, joka antaa hänelle maagisen taistelukäsineen, joka imee sieluja kuin Dyson-imuri, jolloin Musashi voi palata elävien maailmaan jatkamaan veristä seikkailuaan. Pian käy selväksi, että tuo näennäisesti antelias vanha mies helvetistä ei ole sellainen, joka keinuu keinutuolissaan ja jakaa karkkia, vaan pikemminkin sellainen, joka mielellään katkaisee pääsi ja tanssii iloisesti ruumiisi päällä. Matkan varrella Musashi tapaa uusia liittolaisia ja vielä enemmän vihollisia, ja hänet pakotetaan kohtaamaan omat puutteensa. Eli melko tavanomaista kamaa.

Valitettavasti en voi sanoa olevani yhtä innostunut tarinasta kuin pelin taisteluista. Hahmot ovat yleisesti ottaen unohtumattomia, heidän motiivinsa ja taustatarinansa melko banaaleja, ja juonen toteutus on tässä vaiheessa niin koeteltu ja kulunut kuin vain voi olla. Heti pelin alussa pääset maistamaan leikkisyyttä ja elokuvamaista särmää, joka sitten katoaa tarinasta kokonaan, kunnes se palaa seikkailun viimeisellä kolmanneksella. En voi olla toivomatta, että peli olisi pitänyt kiinni tuosta leikkisyydestä hieman lujemmin kuin se tekee, sillä sen puuttuessa ei ole mitään mielenkiintoista korvaajaa. Mutta totta kai, tarina toimii erinomaisesti pelaajan eteenpäin ajavana voimana, ja pääroisto on riittävän halveksittava, jotta ainakin odotat innolla, että hän saa kunnon vanhanaikaisen selkäsaunan, ja kun tuo kohtaaminen vihdoin tapahtuu, en jää pettyneeksi.

Onimusha: Way of the Sword Peli ei ole rakenteeltaan avoimen maailman peli eikä täysin lineaarinen, vaan sijoittuu jonnekin näiden välimaastoon. Se on avoin mutta jaoteltu, ja itäinen Kioto toimii pääkeskuksena, johon palaat toistuvasti matkan varrella suorittaaksesi sivutehtäviä, laajentaaksesi tutkittavaa aluetta ja etsiäksesi parannusresursseja maailman lukuisista kätköistä. Se muistuttaa jonkin verran esimerkiksi pelin * Resident Evil Village* avoimempia tasoja, vaikkakin hieman suuremmassa mittakaavassa. Toisinaan Musashi lähetetään muille, lineaarisemmille tasoille, ja joskus pelaajan on jopa ratkaistava satunnaisia pulmia siellä täällä. Valitettavasti pelistä puuttuu kuitenkin merkityksellisiä pelikokemuksia, joissa ei ole taistelua. Se, että pelissä onkin muutamia pulmia, korostaa valitettavasti juuri sitä, mitä puuttuu; minusta on outoa, ettei pelin upeaa miekkailutoimintaa ole pyritty täydentämään haastavammilla ongelmanratkaisuelementeillä.

Sivutehtävät ovat toinen heikkous tässä pelissä, sillä harvoin ne sisältävät mitään jännittävämpää kuin paluun aiemmin tutkittuihin alueisiin ja siellä viime vierailun jälkeen ilmestyneiden uusien vihollisten surmaamisen. Onimusha: Way of the Sword on epäilemättä heikoimmillaan silloin, kun et seuraa aktiivisesti pääjuonta, ja tästä tulee ongelma, sillä noin puolet niistä 30 tunnista, jotka minulta kesti pelin lopputekstien saavuttamiseen, kului sivutoimintoihin. Suurin osa resursseista, joita tarvitset uusien ja jännittävien kykyjen avaamiseen, ansaitaan näiden kautta, joten niiden sivuuttaminen ei koskaan tunnu järkevältä vaihtoehdolta. Valitettavasti peliä kokonaisuudessaan leimaa melko toistuva suunnittelu, ja tämä ulottuu jopa pelin vahvimpaan osaan: pomoihin. Joitakin pomoja kohtaat niin monta kertaa, että opit voittamaan ne unissasikin. Onneksi pomot ovat ehdottomasti loistavia, sillä vaikka ei voida kiistää, että Capcom on käyttänyt niitä laajasti uudelleen, en kyllästynyt kertaakaan antamaan heille kunnolla köniin.

Onimusha: Way of the Sword n perusta – taistelujärjestelmä, johon koko pelikokemus perustuu – on vankka kuin kallio, mutta kaikki muu, mukaan lukien tehtävien suunnittelu, vihollisten monipuolisuus, pelimaailman rakenne, eteneminen ja tasosuunnittelu, ei aivan yllä genren jättiläisten tasolle. Valitettavasti peli on ilmestynyt pelimarkkinoille, joilla tämänkaltaisia kokemuksia on ollut runsaasti, joten sen olisi todella pitänyt olla poikkeuksellinen useammassakin suhteessa.

Siitä huolimatta se ei ole missään nimessä huono, ja parhaimmillaan se on aivan fantastinen. Toivon todellakin, että Capcom olisi onnistunut toimittamaan kokonaisuuden, joka olisi tasokkaalla tasolla kaikilla osa-alueilla, mutta ihailen vilpittömästi niiden tässä esiin tuomia vahvuuksia ja voin sanoa varmuudella, että he ovat luoneet parhaan taistelujärjestelmän mistä tahansa pelistä, jota olen tähän mennessä pelannut vuonna 2026. Minunlaisilleni ihmisille sillä on valtava merkitys, ja Onimusha: Way of the Sword on yksi niistä peleistä, joita rakastan sen ilmeisistä puutteista ja ongelmista huolimatta.