Overlord: Raising Hell

Näin rattoisasti alkaa Overlord: Raising Hell, pulmapeli suoraan helvetistä. Pelaaja pomppaa itse Belsebubin saappaisiin ja syöksyy alistamaan maailmaa ikeensä alle. Pirun kotitorni kaipaa myös pientä pintaremonttia, joten alistushommien lisäksi antisankarimme joutuu myös remonttipuuhiin.

Pelimekaniikkansa puolesta Overlord: Raising Hell on muinaisen Lemmingsin pikkuserkku, mutta söpöjä sopuleita ei sentään löydy etsimälläkään. Niiden sijaan Manalan pääjehulla on käytössään lauma inhoja pikkupiruja, joita kaitsemalla tehtävissä edetään.

Itse piru pysyy taustajoukoissa, sillä kiirastulen komppanianpäällikkö kestää luvattoman heikosti kuritusta. Kun hobitit kivittivät päähahmon, siis itse Luciferin, hengiltä muutamalla kivenmurikalla, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Miniperkeleetkään eivät kestä loputtomasti löylytystä, mutta niiden voima on lukumäärässä ja otuksien henkiriepu on halpaa kuin saippua. Tappelemisen lisäksi apupojat suorittavat pomolleen kaikenlaisia nakkihommia. Kuten kaikki tietävät, pahuuden voimat tarvitsevat toimiakseen sieluja, joten yksi apureiden tärkeimmistä tehtävistä on kiikuttaa kaatuneiden vihollisten elinvoimaa johtajalleen. Raatojen sieluilla on mahdollista herättää henkiin lisää apulaisia, mikä taas helpottaa tehtävien suorittamista. Pikkupiruja synnytetään manauspaikoilta ja näitä alamaailman työvoimatoimistoja löytyy pitkin taistelutantereita.

Sieluja on olemassa neljää eri väriä, ja kullakin värillä pystyy lunastamaan tietyn värisiä avustajia. Kätyrit on jaoteltu neljän peruselementin mukaan. Ruskeat taitavat lähitaistelun, siniset eivät pelkää vettä, vihreät ovat immuuneja taistelukaasuille ja ovat maastoutumisen mestareita ja punaiset osaavat leikkiä tulella. Jokaista perustyyppiä tarvitaan, sillä usein pulmat rakentuvat tietyn väristen kätyrien käyttöön oikeaan aikaan.

Otusten käskemisestä on tehty vaivatonta, mutta itse vihtahousun ohjaaminen on valitettavan kulmikasta. Pahuuden ruumiillistumalla taisteleminen on nimittäin pahempaa kuin tuhkassa kieriminen. Kaikkivoivalla manalan herralla on yksi ainoa liikesarja käytössään, eikä sankari osaa edes hypätä.

Pelin pääpaino on ilmiselvästi sooloilun sijaan kätyrilauman komentamisessa, ja siinä kontrollit toimivatkin mainiosti. Pienellä opettelulla pirupartio menee juuri minne pitääkin. Osittain ankean ohjauksen ohella on pakko nalkuttaa myös kameratyöskentelystä. Kuvakulmat ovat liian usein päin berberiä eikä niiden säätämisestä ole tehty liian helppoa.

Vaikka pelisuunnittelu ei olekaan alan terävintä kärkeä, vinksahtanut huumori korvaa melko paljon. Pahuuden ylipäällikkö tallustaa tavanomaisessa fantasiamaailmassa, mutta asukit ovat jotain aivan muuta, mitä Tolkienin tuotannossa ollaan totuttu näkemään. Överiksi vedetty fantasiamiljöö toimii mainiosti ja tutuille fantasiakliseille nauraminen on yksi Overlord: Raising Hellin suurimpia saavutuksia. Onnistuneen maailman lisäksi dialogi on todella hauskaa ja muutamaan kertaan sille naurahtaa jopa ääneen.

Pirullinen pulmapeli toimii keveänä viihteenä, mutta ihmeitä odottavat joutuvat pettymään. Pieninä annoksina helvetin esikartanon uudelleenrakentaminen on hupaisaa.