Paddington in Peru on hyvä elokuva, joskin kolmikon huonoin

Jonkin aikaa Paddington 2 oli kaikkien aikojen korkeimmalle arvioitu elokuva. Yksi negatiivinen arvio painoi arvosanaa alas, ja rinnalle jäi Citizen Kane. Paul Kingillä oli mittava urakka nimeltä Paddington in Peru. Yli kuusi vuotta edellisen elokuvan jälkeen on Brownin perhe taas koolla (kuitenkin eri äidillä), ja Paddingtonin maailmassa positiivisuus, kohteliaisuus ja hyvän tahdon vanhat tavat ovat kunniassa.

Paddington ei ole uudemman kerran kuin kala kuivalla maalla Lontoossa, vaan nyt matkataan Etelä-Amerikkaan. Karhu etsii rakasta Aunt Lucya Perusta eli sieltä, mitä kerran kutsui kodikseen. Brownin perhe liittyy matkalle mukaan samoin kuin uudet tulokkaat Olivia Colman ja Antonio Banderas. Yleinen juoni on yksinkertainen ja ennustettava, mutta näyttelijäsuoritukset ovat loistavat Colmanilla ja Banderaksella. Ensin mainittu on eläköityneiden karhujen kodissa Reverend Mother, joka suurin piirtein iskee silmää kameralle jokaisessa otoksessa tehden katsojalle selväksi, kuka onkaan ja pitäen samalla yllä sellaista komediaa, että se toimii. Hän todella heittäytyy rooliinsa, ja tuloksena on ajoittain kuin teatteriesitys, ja karisma uhoaa ruudusta ulos. Näin poistuvat huolet siitä, joita koin elokuvan alkuvaiheissa.

Banderas hoitaa oman osuutensa tehden tästä hauskimman Paddington-elokuvan. Banderas on veneen kapteeni, jolla on konstikas perhetausta, ja usein esi-isien haamut ovat harmina. Ja tämän hän esittää samalla tavalla kuin Phoenix Buchananin monet persoonallisuudet teatterin lavalla. Niin Colman kuin Banderas ovat kautta elokuvan komediallisia kevennyksiä, joten ei ole tarpeen nojata yksinomaan Paddingtonin touhuiluun. Joskin sitäkin riittää paljon.

Rooleihinsa palaavat sujahtavat takaisin omille paikoilleen, ja varsinkin Ben Whishaw eli Paddingtonin ääni. Jälleen kerran Whishaw pystyy välittämään lapsenomaisen viattomuuden, ja samalla viisaan ymmärryksen tästä marmeladista pitävästä karhusta. Tasapainoilu on vaikeaa, ja hahmo tuntuu samaistuttavalta, rakastettavalta ja hassulta samaan aikaan, mutta Whishaw saa kaiken näyttämään helpolta. VFX-tekijät ovat taas kerran tehneet mahtavaa työtä Paddingtonin kanssa, sillä karhu on edelleen niitä parhaimman näköisiä digitaalihahmoja, mitä olen nähnyt. Rinnalla on ehkä Davy Jones Pirates of the Caribbeanista. Noin muuten digitaalitehosteet ovat samalla tavalla vaikuttavia, joskin valaistus Paddington in Perussa tuntuu ajoittain liialliselta, ja enemmän mainokselta maalle, johon elokuva sijoittuu. Siitä huolimatta valaistus ei ole liian häiritsevää, ja Paddington in Peru on ulkoisesti yhtä nautittava kuin muutkin elokuvat, joskin nyt Lontoon maisema puuttuu. Harmin paikka anglofiileille.

Ja kuten voi odottaa Paddington-elokuvalta, on sydämellisiä hetkiä siellä ja täällä. Suurimmaksi osaksi näitä kohdataan elokuvan lopulla, ja ne ovat parhaimmillaan silloin, kun keskiössä on Paddington itse. Tarinalinja, jossa rouva Brown haluaa perheensä takaisin vanhoihin hyviin päiviin, ei oikein toimi, joten on noiden ruskeiden isojen silmien tehtävänä kantaa tunteiden paino elokuvassa. Onneksi tämä toimii hyvin, mutta toisin kuin Paddingtonissa tai sen jatko-osassa, ei samaa tunteiden painoarvoa ole läsnä Paddington in Perussa. Aiemmissa elokuvissa tuntui siltä, että Paddington teki maailmasta parempaa paikkaa yksi tuijotus kerrallaan. Kun taas tässä elokuvassa ollaan enemmänkin henkilökohtaisella matkalla, ja tarkoituksena on löytää Aunt Lucy. Jotkut auttavat kyllä matkan varrella, mutta pääasiassa yleisö toivoo Paddingtonin onnistuvan, kun taas aiemmin roolit tuntuivat melkein vaihtuneen, ikään kuin pieni karhu toivoisi parasta kaikille, ja tämä lämpö säteili vielä pitkään lopputekstien jälkeenkin.

Kuten kuvailin yllä, jotkut tarinan ongelmista johtuvat uudesta rouva Brownista. Pidän toki Emily Mortimerista ja hän tekee hyvän roolin sillä, mitä on annettu. Ongelma vain on, että se eteen annettu materiaali ei ole kovinkaan hyvää. Koskapa lapset ovat kasvaneet sitten edellisen Paddington-elokuvan, rouva Brown muistuttaa heitä siitä, miten aikaa vietettiin yhdessä sohvalla. Paitsi että kaikki voivat nähdä, ettei kyseessä ole sama rouva Brown. Sally Hawkins tunsi lapset hyvin, mutta Emily Mortimer ei. Tämä luo tekotunteellisuuden Brownin perheelle, sillä Emily Mortimer ei ollut paikalla tapahtumissa, joissa hän väittää olleensa mukana. Yhdessä kohtauksessa hän itkee muistellen ensimmäistä tapaamistaan Paddingtonin kanssa, mikä on niin kummallista, koska kyse on eri näyttelijästä. Vanhojen elokuvien otoksia ei voida käyttää takautumissa, koska Mortimer ei ollut paikalla. Tämä on häiritsevää, ja onkin hankala siksi eläytyä tapahtumiin. Lisäksi hahmonkehitystä tunnetuimmilla Brownin jäsenillä ei ole juuri lainkaan, ja herra Brown tekee taas jotain äärimmäistä, vaikka onkin hyvin varautunut persoona. Tuoreuden tunnetta koettaa tuoda mukaan Hailey Atwell amerikkalaisella korostuksella, mutta muuten tunne on melkein täysin sama kuin Paddington 2:n herra Brownin sivujuonella. Paitsi että nyt ratkaisu ei ole syvästi tyydyttävä.

Paddington in Peru on ehdottomasti se huonoin Paddingtonin elokuvista, mikä on silti loistava elokuva. En aio katsoa tätä uudelleen yhtä innokkaasti kuin Paddignton 2:n, mutta seikkailu Perussa on silti lämmittävä tapa käyttää ilta tai iltapäivä. Mukana on paljon komediallisia hetkiä, ja näyttelijäkaartia vahvistaa kaksi raskaan sarjan uutta tulokasta.