Project Zero: Mask of the Lunar Eclipse on kihelmöivä kummitusjuttu

Länsipelaajien pettymys oli aikanaan kova, kun Fatal Frame -sarjan neljäs osa julkaistiin virallisesti vain Japanissa. Toki pelin sai uitettua postitse länteenkin, mutta hyvin paljon tekstiin nojaava peli oli japania osaamattomille melkoisen sekava soppa. Nyt asiat ovat viimeinkin toisin, kun Mask of the Lunar Eclipse on saatu uudelleenmasterointinsa myötä länsimaihinkin kaikille nykyisille ja edellisen sukupolven alustoille.

Mask of the Lunar Eclipse kertoo tarinan hylätystä lastenkodista, jossa tarinoiden mukaan tapahtui aikanaan kamalia asioita. Tarinan keskipisteessä olevasta viidestä tytöstä kolme - Ruka, Misaki ja Madoka - kuitenkin selviytyivät tapahtumista lapsena ja palaavat nyt kukin vuorollaan Rougetsun saarella sijaitsevaan laitokseen tutkimaan menneisyyttään. Saarelle lähtee Rukan äidin pyynnöstä myös yksityisetsivä Choshiro, joka löysi ja pelasti tytöt aikanaan saarelta. Kuinka ollakaan, kaikki näistä saavat vastaansa menneisyyden haamut, kirjaimellisesti.

Laitoksessa asustavia kummituksia on kolmenlaisia. Rauhallisimmat sielut kertaavat saarella koettuja tapahtumia siinä missä sinne tänne piilotetut revenantit pelottelevat hieman hirveämmillä muistoilla. Kolmas sarja kummituksia kulkee nimellä wraith, ja nämä kummajaiset ovat aggressiivisia. Siispä ne täytyy hoidella pois maan päältä paremmille sielunsaalistusmaille.

Kuten Fatal Frameissa aina, haamunpoisto ei tapahdu haulikoilla tai konepistooleilla. Pelin keskiössä on jälleen sieluja tallentava Camera Obscura, jonka linssien takaa näkee haudantakaisia asioita, ja jonka avulla päälle käyviä kummituksia vastaan voi taistella. Tosin siinä missä sarjan viidennessä osassa Maiden of Black Waterissa kameran omalaatuisuutta hyödynnettiin enemmän, Mask of the Lunar Eclipsessä taistelu ei todellisuudessa eroa hirveästi perinteisin asein käytävistä kamppailuista. Kamera tietenkin päivittyy matkan varrella, ja laitoksesta löytyy erikoislinssejä sun muuta tavaraa, joten hukkaan tätä erikoisuutta ei sentään heitetä.

Taisteluissa tosin korostuu koko pelisarjaa leimaava tietynlainen kökköys. Tappelut ovat välillä turhauttavaa sinkoilua ahtaissa käytävissä, ja välillä taas täysiä läpihuutojuttuja. Kummitukset katoavat aina hetkeksi osuman saatuaan, minkä jälkeen ne ilmestyvät seinien ja muiden läpi uudestaan useimmiten eri suunnasta. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä tappeluissa tosiaankin vain kimpoillaan ympäriinsä ja koetetaan kompassin avulla selvittää, mistä ihmeestä haamu tällä kertaa hyökkii.

Tämä ei olisi varsinaisesti ongelma, jos ohjaus olisi kohdallaan. Toki, kankea ja kulmikas liikkuminen ja taistelu ovat Fatal Frame -sarjan tavaramerkki, mutta ehkä siitä olisi jo kuitenkin viimein aika luopua? Kankea tankkiohjaus ei mene selkärankaan millään, minkä lisäksi liikkuminen on paikoitellen aivan tuskallisen hidasta.

Ohjaus ei ole pelin ainoa kankea ominaisuus. Seikkailun rakenne on paikoitellen todella suoraviivainen, mutta välillä laitoksen käytäviä joutuu kiertämään pitkään, kun seuraava suunta ei todellakaan ole selvillä. Etenemisessä ei myöskään usein ole mitään järkevää logiikkaa. Jos käytävälle on pistetty pyörätuoli, siitä ei mennä läpi ja sillä hyvä. Ei, ennen kuin tarinassa on tapahtunut jotain, joka liikuttaa kyseistä pyörätuolia eteenpäin. Hetki sitten kiinni ollut ovi aukeaakin yhtäkkiä, kun on kömpinyt jonnekin toisaalle hoitelemaan yhden jämätaistelun alta pois, ilman mitään vinkkejä tietenkin.

Wii-version erikoisuus oli tietenkin liikeohjaus. Aiemmin kapulalla ohjattiin hahmon toisessa kädessä taskulamppua, jota huiskimalla ympäristöön piilotetut esineet oli tarkoitus löytää. Nyt liikeohjausta ei ole (paitsi Switchillä), mutta esineet ovat edelleen piilotettuina. Melkein toivoin liikeohjausta, sillä kankeasta pelimoottorista johtuen esineiden ja piilotettujen salaisuuksien löytäminen on paikoitellen todella turhauttavaa puuhaa, kun indikaattorista huolimatta esineitä ei meinaa löytää millään. Niin ja tallennus onnistuu vain todella harvaan ripotelluilla tallennuspisteillä, sekä jaksojen välissä. Tämänkin ominaisuuden olisi tietysti voinut päivittää nykyaikaan.

Turhauttavaa kökköilyä siis? No tavallaan kyllä, mutta se ei ole silti koko kupletin juoni. Tarina on esimerkiksi yllättävänkin mielenkiintoinen, ja erityisesti tunnelmapuoli on kohdallaan. Jollain järjenvastaisella tavalla yleinen b-luokkaisuus vain tukee pelin ihanan kammottavaa ja paikoitellen ahdistavaakin tunnelmaa. Myös äänisuunnittelu on erinomaista.

Päällimmäinen kysymys peliä kuin peliä pelatessa on aina se, että oliko minulla hauskaa pelatessani. Mask of the Lunar Eclipselle on pakko sanoa, että kyllä oli. Tiedän antavani pelille anteeksi enemmän kuin se ansaitseekaan, mutta omalla tavallaan se onnistui kuitenkin imaisemaan puoleensa. Vanhanaikaista selviytymiskauhua ei ihan hirveästi enää tehdä ja tämä jos joku on ehtaa 2000-lukua suunnittelultaan. Kun Mask of the Lunar Eclipseen suhtautuu samalla tavalla kuin hupaisiin b-luokan kauhuelokuviin, sillä on ehdottomasti paikkansa lajityypistä kiinnostuneiden pelihyllyssä.