R-Type Dimensions III

Kun minulta kysyttiin, haluaisinko arvostella R-Type Dimensions III, olin hieman ylimielinen ja vastasin yksinkertaisesti: Bring it! Tarkoitan, että se ei näytä kovin pahalta ja "kuinka vaikeaa se voi olla?". kysyin itseltäni; pidänhän minä haasteista. Löydät vastauksen tuohon kysymykseen arvostelun lopusta. Pelattavuus tai genre yleensä ei ole minulle täysin tuntematon, sillä 80-luvun lapsena olen kokenut useita samankaltaisia kokemuksia: Section Z NES:llä, Gradius eri muodoissaan useissa eri formaateissa vuosien varrella, muutamia mainitakseni.

Tämä on sivuttaisrullaava räiskintäpeli, jossa vihollisia tulee aaltoina, ja niiden välissä on matkan varrella kerättäviä power-upeja; mitä enemmän niitä keräät, sitä kehittyneemmäksi asejärjestelmäsi muuttuu ajan myötä. Käytössäsi on plasmaa, pomppulasereita, raketteja, suojia ja ladattuja superlaukauksia eri suuntiin - kaikki tämän genren vakiokamaa. Mutta mikään - mikään - mitä olen pelannut aiemmin, ei olisi voinut valmistaa minua siihen, mitä tämä vuoden 1993 Super Nintendon alkuperäisen version uusintaversio tuo mukanaan. Naiiviudessani ajattelin, että edellä mainitsemani vanhemmat pelit olisivat hyvä valmistautumiskeino. Olin väärässä. Hyvin, hyvin väärässä. Ei vain väärässä; se on verrattavissa maratonin juoksemiseen laavalla tai parvekkeelta hyppäämiseen siinä toivossa, että voisin lentää. Ja toki, jonkinlainen juoksuaskel onnistuu, kun maasto on 1200°C, samoin kuin tunne ja kokemus ilmassa olemisesta, kun nousee korkealta. Vertailut eivät ole aivan niin kaukaa haettuja kuin aluksi voisi ajatella, kun otetaan huomioon, miten tämä uusi julkaisu on rakennettu ja jäsennelty. Se ei ole koskaan ollut erityisen hyvin harkittu, ja se rankaisee sinua jatkuvasti tavoilla, joista harvoin on syynä pelaajan taitojen puute. Venäläinen ruletti täysillä ladatulla revolverilla tulee mieleen, kun ajattelee asiaa ymmärrettävästi.

Pelkkä hulluus, joka pyyhkäisee ruudun yli ja tappaa sinut yhdellä osumalla, on jo lähes törkeää. En tunne kertaakaan, että minut olisi lyöty reilusti - pikemminkin minua lyödään yllättäen takaapäin, edestä, ylhäältä, alhaalta tai sivulta. Sokea piste on joka kulmassa, jatkuvasti. Se perustuu täysin kokeiluun ja erehdykseen ja tulipalokokeeseen. Idea on täysin siinä, että pitää opetella ulkoa edessäsi oleva maasto ja se, minkä tyyppisiä vihollisia ilmestyy minne ja milloin, ja ne ilmestyvät harvoin erityisen loogisella tavalla. Pomot jokaisen tason lopussa? Niistä ei pitäisi edes puhua. Tai pitäisi kyllä puhua - ne ovat kaiken kaikkiaan erittäin hyviä tappamaan sinut. Mikä tuntuu erityisen turhauttavalta, kun olet onnistunut pääsemään sinne.

Kuolemanloukkujen tunnistaminen ja se, mitä tapahtuu, kun etenet pelin tasoilla, on ehdottoman tärkeää. Se ei varsinaisesti toivota uusia pelaajia tervetulleeksi erityisen kohteliaasti tai kunnioittavasti, vaikka onneksi pelissä on tila, joka tarjoaa loputtomasti elämiä ja jatkoja. Ilman tätä tilaa olisin todennäköisesti potkaissut sekä omia että naapurieni seiniä ja heittänyt edessäni olevan sivupöydän televisiooni iskeäkseni takaisin parhaani mukaan. Väitän vakaasti, että vaikeustaso ei johdu pelkästään omista rajoituksistani pelaajana, vaan pikemminkin uskomattoman kapeasta ja suoraan sanottuna epäreilusta pelikentästä. Jos ei ajelehtivat avaruusromut tyrmäävät sinut, ympäristöstä tippuu happoa tai seinistä ja katoista plasmaa sylkevät geysirit sylkevät plasmaa sattumanvaraisesti, ja kaiken tämän aikana yrität väistellä tai voittaa erilaisia vihollisia ja niiden hyökkäyksiä, jotka ilmestyvät joka suunnasta - usein takaapäin tai täysin yllättäen ylhäältä juuri silloin, kun luulet, että olet saanut asiat hallintaan. Pelin viholliset vangitsevat sinut usein ansaan tai asettavat sinut nurkkaan, jolloin nöyryytys jää ainoaksi pakotienä, eikä mikään automaattiammunta voi pysäyttää lähestyviä, ellet aloita ampumista oikealla hetkellä, joten ajoitus ja tarkkuus ovat ratkaisevan tärkeitä. Kukaan ei voi piiloutua kuolemalta, ei koskaan.

Kuoleminen tässä pelissä on itse asiassa täysin väistämätöntä, ellei se ole jo käynyt selväksi. Emmekä puhu nyt 5-10 kuolemasta ensimmäisellä tasolla, joka ei ole erityisen pitkä - ei, 75 kuolemista on realistisempaa minunlaiselleni R-Type III Dimensionsin uudelle tulokkaalle. Kaiken tämän lisäksi sinun on suunnistettava kapeilla, tappavilla käytävillä ja mieluiten ladattava raskaampia laukauksia etukäteen, jotta sinulla olisi edes mahdollisuuksia sitä vastaan, mitä tahansa eteesi ilmestyykin. Lisäksi koko taso, jossa olet, voi alkaa pyöriä 360 astetta, jolloin jopa maasto tappaa sinut välittömästi, kun taas erilaiset uudet viholliset tekevät läsnäolonsa tunnetuksi - viholliset, joiden hyökkäyksiä et ole vielä nähnyt etkä osaa torjua niitä muuten kuin rukoilemalla hiljaa selviytymisen puolesta. Niin, kunnes kohtaat sitten jokaisen tason lopussa olevan pomon, jossa voit lisätä 25 uutta epäonnistunutta yritystä ja juhlia 100. kuolemaasi. Onneksi olkoon, olet päässyt seuraavalle tasolle, jossa voit kertoa tähänastiset epäonnistumisesi kahdella - ja niin se jatkuu. Peli on siis suunnattu ennen kaikkea alkuperäisen pelin faneille, jotka ovat pelanneet sen kuoliaaksi ja joilla tasot ovat syöpyneet sielunsa sirpaleisiin, jotka muuten ovat varmasti täynnä mustelmia, jotka eivät koskaan täysin parane.

En aio teeskennellä olevani jonkinlainen "1337"-pelaaja, mutta voisin jopa sanoa, että minulla on laaja repertuaari genrejä ja erilaisia pelikokemuksia 1980-luvulta lähtien. Onneksi, kuten mainittu, tässä on loputtomasti elämiä, jos pelaat "inhimillisellä" vaikeusasteella, jota voidaan tavallaan pitää hyvänlaatuisena tilana, jolla on hyvät näkymät, kunhan selviytymisestä on toivoa - kun taas korkeammat vaikeustasot tuovat sen sijaan mieleen pelaajalle tarkoitetun vääjäämättömän kärsimyksen ja sadismin, joka ajetaan piikkilangan varaan hampaiden reikiintymistä vastaan ja jonka takapuolta pyyhitään karkealla hiekkapaperilla. Se on täysin armotonta ja hyvin harvoin tehty oikealla tavalla tai palkitsevalta tuntuvan mallin mukaan, jolloin tasosuunnittelu on toivottoman vanhentunutta ja epäystävällistä.

Mutta se, mikä ei ole vanhentunutta, on tietysti grafiikkaan ja esitystapaan käytetty vaivannäkö, jotka ovat täysin riittäviä, mutta eivät myöskään mitään ihmeellistä - vaikkakin ne ovat hyväksyttäviä. Napin painalluksella voit vaihtaa alkuperäiseen vuoden 1993 grafiikkaan reaaliajassa. Ei sillä, että tämä helpottaisi mitään, mutta olen aina arvostanut tätä ominaisuutta vanhojen pelien uusintaversioissa, The Secret of Monkey Island - Special Editionista Diablo II: Resurrectediin. Samoin tarjolla on erilaisia ääniraitoja, joista voi valita alkuperäisiä kappaleita ja uusia sovituksia, sekä mahdollisuus tarkastella peliä perinteisen sivuttaisrullaavan 2D:n sijasta upeassa 2,5D:ssä - jälleen kerran lennosta napin painalluksella.

Kyse ei ole vain väkivaltaisesta kuolemasta ja vihasta, vaan siinä on myös melkoinen määrä rakkaus-vihaa. Ja jos sinulla on kaveri, joka tykkää kuolla? No, voitte haudata itsenne yhdessä sohvalle. Kuten sanoin, pidän haasteista, ja tässä sain kunnon selkäsaunan, jota en unohda hetkeen. Oletko itsepäinen? Anna mennä, anna mennä vain. Alkuperäisen pelin fanit voivat odottaa teknisesti edistyneempää räiskintää, mutta tämä ei todellakaan ole peli kaikille. Pelissä on myös ollut muutamia kohtia, jotka ovat hidastuneet siinä määrin, että minun oli käynnistettävä konsoli uudelleen ja yritettävä tasoa uudelleen sulkea pois virheet - mikä ei auttanut, joten tietyt kohdat Switch 2:lla ovat tällä hetkellä yksinkertaisesti ala-arvoisia. Kun ruudunpäivitysnopeus laskee 10-15:een ja käyttäytyy kuin diaesitys, se ei tietenkään tee kenellekään mitään hyvää; kuolen joka tapauksessa, kun peli pyörii 60:llä. Tämä saatetaan hyvinkin paikata, mutta haluan silti tuoda ongelman esiin nykyisessä muodossaan Switch 2:lla. Kuinka vaikea peli on siis asteikolla, kuten alussa kysyin? Vastaan vastakysymyksellä: "Kuinka pitkä on narunpätkä ja kuinka paljon kärsivällisyyttä sinulla on?".