Red Dead Redemption

Harvoin käy niin, että pelialan veteraanin leuka tipahtaa auki, mutta ensi kosketus peliin oli häkellyttävän tyylikäs. Rockstar on onnistunut vangitsemaan Meksikon ja Texasin väliset rajamaat kerrassaan upeasti: kun entinen lainsuojaton John Marston potkii leirinuotionsa sammuksiin ja katsoo likaisen lierihattunsa alta aavana avautuvaa preeriaa, aromaan kuumuuden ja kuivuuden voi miltei aistia. Joka paikka näyttää likaiselta ja nuhjuiselta, kaikilla pukkaa sänkeä ja hikiläikkiä löytyy parhaankin caballeron vaatteista, ja raapiva hiekka tunkee joka paikkaan. Yksityiskohtien määrä on valtava, värien käyttö hillittömän hienoa ja äänimaailma tuo mieleen Sergio Leonen westernit kaikilla hyvillä tavoilla.

Red Dead Redemption on luonteeltaan hiekkalaatikkopeli, eli pelaaja on täysin vapaa liikkumaan maastossa ja kaupungeissa miten haluaa. Peli tarjoaa runsaasti satunnaista tekemistä, kuten vankkureiden kimppuun käyneiden ryövärien taltuttamista tai vankikuljetuksesta karanneiden vankien pysäyttämistä. Mikään ei tietenkään estä lipeämästä kaidalta polulta, eli jos pelaajaa huvittaa kaapata kaupparatsujen kassa itselleen, nelivitosella on hyvä hiljentää protestoivan porvarin pukinat. Aarrekartan palaset opastavat hiljalleen isompien kätköjen jäljille, ja niiden toteutus on harvinaisen hieno - kartalla on vain summittainen alue sekä käsin piirretty näkymä kohteesta. Suunnistaminen oikean kiviröykkiön luo on siis huomattavan vaikeaa, ja kätköjen löytymisen eteen on nähtävä miellyttävän paljon vaivaa.

Esittelyn aikana näimme, kuinka Marston etsi käsiinsä meksikolaisen kyläpahasen sheriffin ja katsoi kun tämä naulasi vankilan seinään palkkioilmoituksen pahamaineisesta konnasta. Kyseisen kelmin kaappaaminen elävänä nettoaa tuplapalkkion, joten jahka Marston oli päätynyt pahalaisen majapaikkaan perille, esittelijä kylmensi vain kätyrit. Kohdetta ammuttiin pikaisesti jalkaan, jottei tämä ontumiseltaan kykenisi karkaamaan paikalta. Jahka tilanne oli muuten turvallinen, raakalainen lassottiin nätisti pakettiin ja heitettiin hevosen selkään kuin leffoissa ikään.

Red Dead Redemptionin pääjuonesta ei haluttu hiiskua sanaakaan, mutta sen verran paljastettiin, että Marston sotkeutuu Meksikon kapinaan. Esittelijä vältteli aluksi ottamasta kantaa kummallekaan puolelle, mutta havainnollistaessaan miten lain pitkä koura suhtautuu laittomuuksiin, pisti demoaja parin kapinallisten kimppuun käyvän apulaissheriffin nahkaan ylimääräisiä aukkoja. Pitämällä kasvoillaan naamiota ja häipymällä nopeasti paikalta putoaa etsintäkuulutus pienemmälle prioriteetille paljon nopeammin, mutta se häipyy kokonaan vasta tekemällä virkavallalle hyvityksenä pieniä palveluksia.

Siinä missä pelin sisältö ja tunnelma täyttää allekirjoittaneen riemulla ja odotuksella, pelimekaniikka ei ihan vakuuta. Juostessa täytyy edelleen näpyttää yhtä ohjaimen painikkeista, mikä on ollut koko Grand Theft Auto -sarjan yksi ikävimmistä riippakivistä. Mikäli peli siirtää GTA:n ohjausmekaniikan sellaisenaan Red Dead Redemptioniin, edessä on kolhosti toimivaa kääntymistä ja hivenen kömpelö suojaanhakeutumismekaniikka. Haluan kuitenkin korostaa, etten ahkerasta tarkkailusta huolimatta päässyt kovinkaan hyvin kärryille siitä, miten ohjailtavuus todellisuudessa toimii - esittelijän käsissä kaikki meni sulavasti ja nopeasti, ilman nikotteluja. Pelkään vain pahinta.

Vaikka ohjausmekaniikka olisikin yhtä kömpelö kuin Grand Theft Auto IV:ssä, on vuorenvarmaa, että arvon päätoimittajanne tulee upottamaan Red Dead Redemptioniin ihan liikaa aikaa. Pelkästään tunnin esittelyn jälkeen pysyin hädin tuskin nahoissani miettiessäni, miten hyvin klassisten westernien rapainen ja rujo fiilis pelissä välittyi. Siinä on jotkin pikkuviat kevyttä kauraa, kun vastineena on pelihistorian selkeästi paras länkkäripeli, jossa piisaa tekemistä ja tunnelmaa enemmän kuin tarpeeksi.