Remember Me

Remember Me sijoittuu vuoden 2084 Neo-Pariisiin, joka on rakennettu enemmän tai vähemmän uusiksi ilmastonmuutoksen ja Euroopan sisällissodan tekemien tuhojen jälkeen. Sosiaaliluokkien erot ovat kasvaneet aiempaa räikeämmiksi uudelleenrakennuksen yhteydessä, ja siinä missä rikkaat bisnestyypit asuvat huikeissa maisemissa, joutuvat mm. ilmastopakolaiset asuttamaan vielä raunioina olevia slummeja.

Tällaiset epäkohdat ovat omiaan nostattamaan kapinamielialaa, joka tiivistyy Remember Me:ssä ns. Erroristeihin. Näiden viha nousee kuitenkin vain välillisesti sosiaalisista oloista, sillä heidän ykkösvihollisensa on Memorize-yhtiö ja sen luoma Sensation Engine tai Sensen-järjestelmä, jonka avulla ihmiset voivat jakaa muistonsa verkon yli.

Erroristit näkevät tämän massiivisena yksityisyydenloukkauksena sekä keinona hallita yhteiskuntaa täysin uudella tasolla. Sensenin liikakäyttö on myös synnyttänyt leapereiksi kutsuttuja mutantteja, jotka lymyävät Neo-Pariisin alimmilla tasoilla morlokkien tapaan.

Erroristien agentti numero yksi on Nilin. Tämä on ns. Memhunter, joka osaa varastaa Sensenin avulla tietoja suoraan ihmisten päistä. Nilinillä on kuitenkin myös ainutlaatuinen taito muokata ihmisten muistoja, ja saada nämä uskomaan menneisyyteen, jota ei koskaan tapahtunut.

Remember Me on ranskalainen peli, ja se tuntuu sekä näkyy heti alusta asti. Design puhuu omaa kieltään, ja peli eroaa selkeästi monista genrekumppaneistaan. Nilin itse on ei-valkoinen nainen, joka aiheutti suoranaista vastustusta julkaisijoiden taholta, koska nämä pelkäsivät seikan vaikuttavan myynteihin.

Neo-Pariisi on kaikessa kurjuudessa ja loistossaan upea paikka, ja vaikka se on täyttä cyberpunkkia, välttää se monet genren kliseistä tuoreella ulkoasullaan. Maisemaa hallitsevat neonmainosten sijasta Sensenin avulla nähtävät virtuaalimainokset sekä opasteet, jotka ponnahtavat esiin kun niitä lähestyy.

Pelimaailman rakennusten tyyli ja mm. kansalaisten vaatetus herättää varmasti monia hyviä mielleyhtymiä ranskalaisen sarjakuvan ystävissä. Remember Me:n suurimmat saavutukset saattavatkin olla grafiikan ja maailmasuunnittelun alalla.

Tällainen futuristinen kaupunki suorastaan kutsuu tutkimaan syrjäkujia, mutta Remember Me on valitettavasti erittäin lineaarinen peli. Sivupolkuja on hyvin rajoitetusti, ja yleensä kyseessä on vain lyhyt umpikuja, jonka päädyssä on pelin maailmasta kertova tietopaketti tai buustia Nilinin ominaisuuksiin. Potentiaaliset tarttumakohdat osoitetaan Sensenin projisoimilla nuolilla, ja yritykset kiivetä minnekään muualle palkitaan puolen metrin pogoamisella. Nilin ei pääse edes pahvilaatikosta ylitse, jos se ei ole osa ennalta määrättyä reittiä.

Nilin on muuten vetreä tapaus, joka loikkii ja kiipeää vahvasti Assassin's Creedistä muistuttavalla tavalla pitkin Neo-Pariisin maisemia. Pelaajan on tosin parempi olla tarkkana, sillä vikahyppyjä on tarpeettoman helppo tehdä. Tasohyppelystä olisi saanut tehdä jouhevampaa, etenkin kun ottaa huomioon, etteivät nämä reitit miltei koskaan haaraannu.

Nilin myös pistää pakon edessä lämpiämään, ja pakkojahan tästä pelissä löytyy. Hiippailu on mahdollista (ja pakollista) vain turvadroidien kanssa, joiden havaitsemaksi tuleminen vie hengen saman tien. Taistelut käydään puolestaan suurimmaksi osaksi suljetuilla "areenoilla", joista ei pääse eteen- tai taaksepäin ennen kuin kaikki vihollisaallot on hoideltu. Etenkin loppupäässä peliä näitä aaltoja oli mielestäni aina se yksi liikaa.

Onneksi sentään taisteleminen itsessään on kohtuullisen viihdyttävää. Pelin edetessä Nilinin käyttöön avautuu pidempiä komboketjuja, joihin voi sovitella iskuja neljästä eri kategoriasta, jotka keskittyvät joko vahinkoon, Nilinin parantamiseen, erikoiskykyjen cooldown-ajan karsintaan tai näiden kolmen edellisen tuplaamiseen.

Kyseessä ei ole kuitenkaan niin vapaa järjestelmä kuin ensialkuun voisi luulla. Komboissa on määritelty mikä nappi kuuluu mihinkin kohtaan, ja neljästä kategoriasta voi sitten sovittaa tähän riviin avaamiaan iskuja. Pelaaja määrittelee mitä vaikutuksia iskuketjulla on, ei sitä millaisella näppäinyhdistelmällä se suoritetaan. Tämä toki estää sen, että pelaaja tekee yhden napin megakomboja, mutta erilaisia komboketjuja olisi kuitenkin voinut olla huomattavasti nykyistä useampia.

Taisteluun tuovat oman makunsa Nilinin Sensen-pohjaiset erityiskyvyt, kuten robottien käännyttäminen ja päräyttävä logiikkapommi. Nämäkin avautuvat käyttöön yksi toisensa jälkeen pelin edetessä.

Koska osalla vihollisista on immuniteetteja joillekin kyvyille ja iskutyypeille, saa pelaaja funtsia miten tämä aikoo lähestyä vastustajiaan. Mukana on myös parisen pomotaistelua, jotka viimeistellään quick time event -koetoksella.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä on tietenkin Nilinin kyky sotkea ihmisten muistoja. Memhunter sukeltaa yhteen tiettyyn kohtaukseen kohteen elämästä, ja ohjaa sen traumaattiseen suuntaan omaksi hyödykseen. Kohtausta kelataan videopätkän tapaan edestakaisin, ja siitä etsitään pieniä häiriöitä, joiden kohdalta jonkin ennalta määrätyn seikan voi muuttaa. Kun oikean yhdistelmän asioita saa muutettua, päädytään oikeaan lopputulokseen.

Pelkistettynä pelaajan täytyy siis tehdä oikea kyllä/ei -valinta noin viisi kertaa, joten tässäkään ei ole mitään valtavaa valinnanvaraa. Vain yksi lopputulos kelpaa, ja muistonmiksauskohtauksia on pelissä vain pieni kourallinen. Ne ovat silti visuaalisesti kiinnostavia, ja niissä on parhaimmillaan todella kylmäävä fiilis.

Pidin myös Remember Me:n tarinasta. Se on kirjoitettu ranskalaiseen tyyliin hieman tavallista rosoisemmaksi, ja siinä yhdistyvät suuret ja ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat paljon henkilökohtaisempiin kokemuksiin. Kuten nimi jo vihjaa, Erroristit toimivat terroristien tapaan, ja Nilinin vastarintataistelu saa sekä hahmon että pelaajan pohtimaan tekosiensa oikeutusta useampaankin otteeseen.

Ääninäyttelemisellään Remember Me ei Oscareita voita, ja Nilinin aksentti pomppii sen verran, että on lopulta hieman vaikea sanoa mihin sillä pyrittiin. Musiikki on tunnelmallista, mutta taisteluiden aikana se ikään kuin rakentuu Nilinin taistelusuorituksen mukaan, joka toimii silloin kun taistelukin sujuu, mutta jos meininki nilkuttaa, voi myös musiikki käydä raivostuttavaksi.

Remember Me tuo mieleeni ensimmäisen Assassin's Creedin. Ei, se ei ole laisinkaan niin karu, onhan nyt vuosi 2013, mutta siinä on useita pelimekaniikkoja, jotka ovat todella mielenkiintoisia ja lupaavia, mutta kehittäjä ei ole vielä keksinyt miten niistä otetaan kaikki riemu irti.

Toivon erittäin paljon, että Dontnod päättää jatkaa tässä samassa, jännittävässä maailmassa, mutta avaa konseptiaan nykyisestä ja antaa pelaajille lisää liikkumavaraa oikeastaan pelin kaikilla osa-alueilla. Lisää sivupolkuja kartalle, enemmän valinnanvaraa muistojen miksaukseen sekä useampia komboja taisteluun.

Nykyiselläänkin Remember Me on oiva pelikokemus, jonka saatan vielä joskus vetää lävitse uudemman kerran. Siinä on kuitenkin myös paljon vielä hyödyntämätöntä potentiaalia, joka toivottavasti puhkeaa kukkaan jonkinlaisen jatko-osan muodossa.