Routine

Aivan kuten ainoa luonnollinen satelliittimme kiertää meitä, myös ajatuksemme ovat usein pyörineet kuun ympärillä, kun salaperäinen tarvitsee selitystä. Kuu on yhdistetty hulluuteen ja ihmissusiin, ja fiktiossa sen pimeä puoli on antanut aihetta yhteen 1970-luvun parhaista albumeista ja mielikuvituksellisiin käsityksiin piilotetuista natsitukikohdista. Kuu ei siis vedä meitä puoleensa, vaan myös me vedämme sitä puoleemme. Se tuntuu helpommin lähestyttävältä, koska se on niin lähellä meitä, mutta se voi silti pitää sisällään salaisuuksia, jotka ylittävät villeimmätkin mielikuvituksemme.

Myös brittiläinen Lunar Software on selvästi joutunut kuuhulluuden valtaan. He ilmoittivat debyyttipelistään jo vuonna 2012, ja sen jälkeen, mitä voi kuvailla vain epätavallisen pitkäksi ja haasteiden täyttämäksi kehitysjaksoksi, Routine on nyt valmis astumaan parrasvaloihin.

Routine on rakennettu kahden keskeisen idean ympärille. Ensimmäinen on retrofuturismi, joka ottaa vaikutteita 1980-luvulta, ja sen kömpelöt tietokoneet asettavat sen ilmaisussaan lähelle Alienia. Toinen ajatus on keskittyminen fyysiseen ja kosketeltavaan. Kaikki käyttöliittymät ovat pelimaailmassa, jota edustaa C.A.T.-skanneri, jolla pääsee käsiksi päätelaitteisiin ja jota voi käyttää pelin tallentamiseen ja tavoitteiden tarkistamiseen. Voit nähdä raajasi, katsoa kulmien taakse, seistä varpaillasi, maata kokonaan, ja kun spurttaat, näyttö tärisee rajusti samalla kun hengityksesi muuttuu raskaaksi.

Skannerin käyttäminen ja eri toimintoja sisältävien moduulien välillä vaihtaminen on hieman työlästä, mutta muuten lähestymistapa toimii hyvin, vaikka en voi olla ajattelematta, että se olisi toiminut huomattavasti paremmin VR:ssä.

Toinen käsite, joka liittyy erottamattomasti osoitteeseen Routine, on tietenkin kuu ja sen salaisuudet. Pelin alussa saavut eräänlaiseen vapaa-ajan kuutukikohtaan, jossa käy nopeasti selväksi, että jokin on mennyt täysin pieleen. Hylätyt huoneet ja käytävät ovat täynnä henkilökohtaisia tavaroita, seinistä on revitty sähköjohtoja, ja useissa paikoissa seiniin on tarttunut jotain, joka parhaimmillaan on tomaattikeittoa ja pahimmillaan verta. Lähtökohta on tuttu, itse asiassa liiankin tuttu, mutta Lunar Software ansaitsee kiitosta siitä vauhdista, jolla se kuorii mysteerin kerroksia pois. Nopeasti selviää, että jokin on saanut turvarobotit käyttäytymään vihamielisesti, ja kun tunti myöhemmin selviää miksi, se herättää uusia kysymyksiä. Tasapainottelu mysteerin säilyttämisen välillä ilman, että pelaaja joutuu odottamaan liian kauan, on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Routine onnistuu siinä hyvin. Tarina ei ole mitenkään hurjan yllättävä, ja teemoja, jotka liittyvät vaaraan luovuttaa hallinta koneille ja siihen, miten tuntematon sekä pelottaa että vetää meitä puoleensa, on käsitelty lukemattomia kertoja scifissä ja kauhussa. Mutta vaikka se, mitä Lunar Software kertoo, ei ehkä olekaan erityisen omaperäistä, se onnistuu olemaan kaunopuheinen samalla.

Kuten mainittu, Routine julkistettiin vuonna 2012, jolloin "juokse ja piiloudu" -kauhu oli muotia. Ja mekaanisesti Routine tuntuu hyvin paljon tuon ajan tuotteelta. Metodisesti tutkit kuutukikohtaa ratkoessasi arvoituksia, jotka voivat viedä sinua lähemmäs mysteerin ratkaisua. Sinulla ei kuitenkaan ole rauhaa ja hiljaisuutta työn tekemiseen. Edellä mainitut robotit partioivat käytävillä, eivätkä ne kysele ennen hyökkäystä. Aluksi ne saattavat saada hiuksesi nousemaan hiukan pystyyn, mutta koska ne eivät ole älykkäitä eivätkä nopeita ja ne voidaan jopa lamauttaa C.A.T:n oikosulkutoiminnolla, ei kestä kauan ennen kuin ne menettävät kykynsä pelotella sinua.

Siksi on lahja Routine, että noin pelin puolivälissä otetaan käyttöön toinen uhka. En paljasta, mikä se tarkalleen ottaen on, mutta se ylittää ehdottomasti robotit pelotuskertoimeltaan. Ja kaiken lisäksi se on sinua nopeampi! Toisaalta on hieman turhauttavaa, että kun robottien on saatava sinut kiinni kahdesti ennen kuin kohtaat loppusi, salaperäisen ystävämme kanssa tarvitaan vain yksi tanssi, mikä johtaa suurempaan kokeilemiseen ja erehtymiseen. Se ei ole koskaan siistein asia, mutta sitä voi myös hidastaa käyttämällä C.A.T:n toista moduulia, mikä on ehdottomasti lieventävä seikka.

Tarkastellaan tätä hyödyllistä työkalua hetki. Löydät jatkuvasti uusia moduuleja skannerillesi ja ratkaiset monia pelin pulmia niiden avulla. Ensimmäisellä moduulilla voi oikosulkea virtapiirejä, kun taas Ultraview -moduuli on nimensä mukaisesti eräänlainen ultraviolettivalo, jonka avulla voit vakoilla näppäimistöjen koodeja katsomalla sormenjälkiä tai eräässä erinomaisessa arvoituksessa purkaa symboleja paikoissa, jotka löydät sarjan Polaroid-valokuvia käyttäen. Yleisesti ottaen pelin arvoitukset kuuluvat sen vahvuuksiin, sillä ne vaativat usein etsimään tietoa ympäriinsä hajallaan olevista asiakirjoista ja käyttämään sitä käytännössä, kuten esimerkiksi silloin, kun valmistat laboratoriossa dekontaminointinestettä ja sinun on luettava, mitkä komponentit voivat toimia yhdessä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne tuntuvat luonnollisilta suhteessa tehtävässä tarvittavaan edistymiseen, mikä lisää uppoutumista, joka on monella tapaa Routinen olemassaolon tarkoitus. On kuitenkin pettymys, että hahmosi hallinnassa ja käyttöliittymän lähestymisessä ilmenevä fyysisyys ei löydy pelin pulmista. Lähes aina on kyse vuorovaikutuksesta näyttöjen kanssa, eikä fysiikka tule koskaan mukaan peliin.

Tämä saa Routine tuntumaan hieman rajoittuneelta, ja tätä tunnetta vain vahvistavat edellä mainitut kissa ja hiiri -jaksot vihollisia vastaan. Väistelet käyttämällä alkeellisia piilopaikkoja, sitten lyöt ne alas laukauksella ja juokset henkesi edestä. Tuntuu tylsällä tavalla 2010-luvun alulta. Ja sitten käsite arvoitusten ratkominen kiinnijäämisen uhalla pitäisi saada eläkkeelle. Se ei ole intensiivistä, vain ärsyttävää.

Ainakaan jaksot eivät yleensä ole erityisen vaikeita, joten turhautumista ei ole, mutta meidän on pian siirryttävä eteenpäin ja tehtävä tämäntyyppisestä pelattavuudesta kiinnostavampaa esimerkiksi antamalla pelaajalle enemmän välineitä, joita hän voi käyttää taktisesti luodakseen mahdollisuuksia päästä vihollisen ohi. Ja sitten tietenkin ovelampi tekoäly. Ehkä Alien: Isolation 2 voi näyttää tietä?

Siinä missä Routine pelimekaniikassa on ylä- ja alamäkiä, Lunar Software osuu naulan kantaan tunnelman osalta. Retrotuturistinen kuutukikohta huokuu elämää, ja jokainen hetki ja tila on uskomattoman yksityiskohtainen, mikä todella myy paikan. Kaikkea pitää koossa vain yksi lanka, ja vilkkuvat valot ja paljaat sähkökeskukset osoittavat, että jopa se on lainassa. Toteutunut tunnelma auttaa myös nostamaan pelin heikompia elementtejä. Kuten sanoin, vihollisten kohtaamiset jäivät minusta usein vajaiksi, mutta niiden rakentaminen oli lähes aina jännittävän intensiivistä.

Tällä tavoin päädyin pitämään Routinesta melko paljon. Myönnettäköön, että löydän valittamisen aihetta kaikista mekaanisista elementeistä, olipa kyse sitten alkeellisista kohtaamisista vihollisten kanssa tai fyysisyyden puutteesta. Eivätkä ympäristön valinta tai teemat ole erityisen omaperäisiä. Toisaalta kyseessä on uskomattoman tunnelmallinen matka, jossa jokainen huone tuntuu tärkeältä etenemisen kannalta ja vie hitaasti mutta varmasti yhä lähemmäs hulluutta, mutta ehkä myös totuutta. Routine ei ehkä kirjoita uutta lukua kauhun historiaan, mutta se kertoo vanhoja uudelleen tyylikkäästi.