Senua's Saga: Hellblade II on huikea jatko-osa

Jos muistan oikein, Ninja Theoryn laadukkaan Hellblade: Senua's Sacrifice -pelin (2017) jatko-osaa povattiin alun perin jo Xbox Series X:n julkaisupeliksi. Niin tai näin, on peliä saatu odottaa jo aikamoinen tovi. Vuosien kehitystyön varrella nähtyjen esimerkkivideoiden ja yleisen hypetyksen pohjalta odotettavissa on jotain suurta. Nyt kun muutamasta siirretystä julkaisupäivästä on selvitty, Senua on taas valmis viemään pelaajan kamppailemaan masennusta, hirviöitä ja psykoosia vastaan.

Senua on joutunut kansansa tuhosta vastuussa olevien orjuuttavien viikinkien vangiksi. Hän päätyy Islantiin, joka toimii paikkana kostolle kaikkea koettua vääryyttä vastaan, sekä mahdollisuutena lopettaa viikinkien hirmutyöt jatkossa. Karussa maassa kuitenkin ihmisten pahuus ja tuhoisat jumalolennot puhumattakaan psykoosin aikaansaamista hahmoista Senuan pään sisällä tekevät tehtävästä haastavan.

Senua's Saga: Hellblade II kahlaa tarinallisesti syvissä vesissä. Brutaalin väkivallan ohella peli käsittelee muun muassa ihmisyyden rappiollisuutta, mielisairautta ja näiden seurauksia. Senuan psykoosin seurauksena tarinaa kuljetetaan eteenpäin pään sisäisten äänien avulla, jotka alati kyseenalaistavat hahmon toimintoja, polkevat syytöksillä ja suostuttelevat tätä luovuttamaan. Toisaalta osittain sinuiksi tullut mielisairaus auttaa myös etenemään, kun karun maailman voi nähdä aivan toisesta näkökulmasta, johon muut hahmot eivät kykene. Synkästä sisällöstä huolimatta tarinavetoisen pelin kerronta on sujuvaa. Selkeän dialogin ja suoraviivaisen etenemisen ansiosta Senua on kiehtova antisankari seurattavaksi.

Kolmannen persoonan perspektiivistä koettava peli koostuu kolmesta ydintoiminnosta. Kävellessä pelin hahmot keskustelevat vieden juonta eteenpäin ja syventäen mytologiaa samalla siirtyen paikasta toiseen. Voin ymmärtää, jos joistakin kävelyosuudet venähtävät liian pitkiksi ja sen myötä tylsiksi, mutta itse nautin pelin ainutlaatuisesta tunnelmoinnista ja luonnollisesti hengittävästä rytmityksestä. Toisaalta Senuan maanalainen tehtävä tuppasi horjuttamaan muuten mukavasti tasapainossa olevaa tahditusta pituudellaan. Putkimaisessa etenemisessä ei voi tieltä eksyä, mutta paikoittain on kuitenkin mahdollista törmätä nokkelasti ympäristöön piilotettuihin salaisuuksiin. Salaisuudet ovat lähinnä erilaisia muinaisia kertomuksia Islannista ja sen asukkaista, jotka antavat lisää syvyyttä pelin tarinaan.

Pulmaosuuksissa pelaajan pitää selvittää paikkoihin sijoitettuja pienimuotoisia pulmia. Näissä tehtävissä on kyseessä lähinnä asioiden etsimistä lähiympäristöstä, jotta tie eteenpäin aukeaa. Kevyet haasteet eivät rampauta etenemistä vaikeudellaan vaan lähinnä toimivat tasapainottavana elementtinä toiminnallisuudessa ja mahdollistavat upeasti toteutetun maailman lähemmän tarkastelun.

Kolmantena toimintona on taistelu. Senua saa vastaansa itseään kookkaampia vastuksia, jotka on tarkoitus voittaa miekkataisteluissa. Pelaajalla on käytössään nopea kevyt lyönti ja hitaampi raskas isku. Tämän lisäksi taisteluissa tärkeässä osassa on torjuminen ja väistö, sillä ainoa keino selviytymiseen tulee nopeasta reagoimisesta ja ketteryydestä. Selkeästä ja varsin yksinkertaisesta taistelumekaniikasta kehkeytyy yllättävän tiivistunnelmainen ja sopivan monipuolinen taistelumuoto, jossa tyylikkäät animaatiot ja lennokas kuvaus tehostavat kokemusta upeasti. Vertailut monipuolisempien Souls-pelien taistelumekaniikkoihin ovat ymmärrettäviä, mutta Hellblade II pyrkii selkeästi erottumaan suoraviivaisemmalla ja yksinkertaistetummalla lähestymisellä miekkataisteluihin. Peli pyrkii pitämään ensisijaisesti sujuvan ja elokuvamaisen etenemisen tarinassa sen rankaisevan vaikeuden sijaan, vaikka vaikeustasoa muuttamalla haastettakin peliin saa reippaasti.

Pelimekaniikka on selkeä ja hahmon toiminnallisuus seuraa hyvin käskytystä. Liikehdintä on realistisen sujuvaa ja Senuan liikuttelusta saa hyvän hallinnan yhtä lailla taisteluissa kuin yleisessä liikuttelussakin. Rauhallinen ja luonteva tahditus antaa pelille realismin tunnetta ja sen myötä pelaajalle entistä paremman immersion maailmaan.

Senua's Saga: Hellblade II:n grafiikka on hämmentävän korkealaatuista. Parhaimmillaan peli näyttää kaikessa fotorealistisuudessaan kuin vuorovaikutteiselta elokuvalta, mutta huonoimmillaankin kyseessä on yksi näyttävimmistä peleistä koskaan. Erityisesti ympäristöjen luonnollisuus autenttisen valaisun ja HDR-efektien tehostamana saa hieraisemaan silmiä toistuvasti. Yksityiskohdissa ei ole säästelty ja tekstuurien tarkkuus on huikeaa. Hahmomallinnus on ensiluokkaista ja animointi kasvojen ilmeitä myöten on todella luonnollista ja saumatonta toiminnasta toiseen. Piirtoetäisyydet kattavat kaukaisimmatkin alueet samalla laadulla, eikä Xbox Series X nikottele pelin edessä ollenkaan tai anna pelaajan odotella turhia latausvalikoissa. Huomasin ainoastaan kahdesti lyhyen nykäisyn ruudunpäivityksessä, kun yleisesti saumattomasti toisiinsa liittyvät välivideot ja pelitoiminta yöllisellä rannalla jättiläistä pakoon juostessa vaihtui palavan keihään heittoon.

Äänillä on Hellblade II:ssa todella iso merkitys. Senuan pään sisäiset hahmot ovat koko ajan äänessä ja vievät tarinaa eteenpäin. Peli kannattaakin ehdottomasti pelata luurit päässä, jotta voi paremmin samaistua ja sen myötä ymmärtää Senuan psykoosia. Ääninäyttely on todella laadukasta niin selkeytensä mutta myös tunteikkaan heittäytymisensä puolesta. Sanoilla on luontevaa painoarvoa ja kärsimyksen kuulee välillä vähän liiankin selvästi. Pelimaailman äänet ovat yksityiskohtaisia ja uskottavia aina tulen rätinästä vesiputousten pauhuun. Huikean visuaalisen annin ohella pelin yksityiskohtaisissa taustaäänissä voi kuulla erot niin ahdistavan ahtaiden kallionkolojen sekä auringon paahtamien ja meren aaltojen pyyhkimien rantakivienkin välillä. Vahva musiikki yhdistelee onnistuneesti nähtävään ilmeeseen istuvaa etnistä hoilailua ja kurkkulaulua sekä tumman puhuvaa kansanmusiikkia tehostamaan kauniin karua luontoa ja ihmisyyden pahuutta.

Senua's Saga: Hellblade II tekee lähtemättömän vaikutuksen. Huikea tekninen toteutus, synkkä mutta vangitseva tarina ja vahvat hahmot porautuvat mielen sopukoihin ja antavat ennennäkemättömän elokuvamaisen pelikokemuksen. Pelin omaperäinen ote tuo mieleen Alan Wake II:n (Remedy, 2023) ja A Plague Tale - Requiemin (Asobo Studio, 2022) persoonallisen sekoituksen. Nykymittapuulla varsin lyhyeltä tuntuva noin kuuden tunnin läpipeluuaika on juuri sopivan pituinen kurkistus viikinkiajan mytologiaan ja mielen sisäisten demonien kanssa taisteluun, jottei lopputulos ennätä toistamaan itseään. Oiva yhdistelmä rikasta tarinaa, sopivasti vaihtelevaa tekemistä ja eeppisiä tilanteita tunnelmallisissa maisemissa erottuu hienosti edukseen massasta ja on yksi vuoden vahvimpia pelillisiä kokemuksia.