Silent Hill: Homecoming

Kotiinpaluu tarkoittaa tässä tapauksessa kahta asiaa. Vähemmän yllättävästi se kuvaa pelin päähenkilön Alex Shephardin kotiinpaluuta. Edellisiä osia pelanneelle alaotsikon todellinen merkitys paljastuu kuitenkin jo ensimmäisen puolituntisen aikana. Silent Hill: Homecoming on paluu niin tyylillisesti kuin tunnelmaltaan ensimmäisen ja toisen osan jatkumoon. Mainitsematta ei voi jättää vanhaa kunnon sumuseinämää, jonka läpi ei näe pirukaan. Mukaan on ympätty myös nurkissa juoksentelevat pikkulapset, arvoitukset jotka ratkaistaan runoista saatavilla vihjeillä, sekä koko kaupungin käsittävä salaliitto, jonka keskelle päähenkilö epäonnekseen joutuu. Ainekset nivoutuvat yhteen niin, että jokainen ensimmäisestä tai toisesta Silent Hillistä pitänyt on heti kotonaan.

Kun Alex palaa sodasta takaisin Shephards Gleniin, voi välittömästi huomata etteivät asiat ole kunnossa. Alexin pikkuveli Josh on kadonnut, kaupunki on liki autio ja ne vähätkin jäljellä olevat näyttävät menettäneen järkensä. Katuja kansoittaa kummalliset hirviöt joille mikään ei näytä tarjoavan selitystä. Pienenä vihjeenä tosin kerrottakoon, että naapurikaupungin nimi on Silent Hill.

Silent Hill: Homecoming on kenties pelisarjan parhaiten kirjoitettu osa heti kakkosen jälkeen. Vaikka juoni saattaakin tuntua kliseiseltä pikkulapsineen ja hirviöineen, ei se koskaan ole ollut pelin varsinainen tarkoitus. Pelien juonet ovat aina olleet aikalaisiaan syvällisempiä, kiitos yrityksen ymmärtää ihmisen psyykeä edes hieman. Peleissä palloillaan todellisessa maailmassa, mutta myös sen jonkinlaisessa vääristymässä, painajaismaisessa Hellstate-tilassa, jossa kaikki on ränsistynyttä ja ruostunutta. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Hellstate-tila hirviöineen päivineen on heijastuma hahmojen alitajunnasta. Homecomingissa hahmot ovat hyvin rakennettuja ja tarina antaa selkeän kuvan minkälaisten ihmisten kanssa pelissä ollaan tekemisissä, aina päähenkilöä myöten.

Visuaalinen ilme on paluu sarjan juurille. Hellstate-jaksot ovat ruostuneen raudan syömiä pimeitä käytäviä ja tyyliltään juuri sellaisia, joissa kukaan ei koskaan haluaisi olla. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja animoitu hyvin. Koko kaupungin arkkitehtuuri tauluineen päivineen kertoo hienovaraisesti Shepherd Glenin ja sen naapurikaupungin Silent Hillin yhteistä historiaa. Sumuseinä, joka ensimmäisissä osissa oli hämäävästi asetettu paikoilleen senaikaisten konsolien rajoitusten takia, on nyt tehokeino. Asiasta voi olla montaa mieltä -- joitakin varmasti häiritsevät tyhjästä ilmaantuvat viholliset, toiset taas nauttivat sen luomasta tunnelmasta. Vaikka itse kuulunkin jälkimmäisiin, joissakin tapauksissa sumuseinä on helppo kirota alimpaan helvettiin, eikä vähiten taistelun takia.

Shephards Glen sisältää totuttua enemmän painajaisten luomaa otuskantaa. Alexilla on käytössään kolme lähitaisteluasetta, sekä hyvin rajoitettu määrä ammuksia tuliaseisiin. Yleensä onkin parasta turvautua lähitaisteluun ja säästellä kalliita luoteja, missä piilee ensimmäinen Homecomingin virhe. Taistelu perustuu periaatteessa kahteen hyökkäysnappiin sekä väistöön. Tappeleminen on pakko opetella etenemisen kannalta, mutta mättömoottori ei kuitenkaan aina toimi toivotulla tavalla. Liian usein väistö lähtee pienellä viiveellä ja pelaaja ottaa turpaansa. Kun puoliaan yrittää pitää neljää sumun seasta hyökkäävää vihollista vastaan, mekaniikan prakaaminen saa kenet tahansa repimään hiuksia päästään. Täysin oma lukunsa ovat pomotaistelut, jotka käytännössä pitää melkein aina hoitaa lähietäisyydeltä. Nakkisormelle tilanteen lataaminen tulee turhankin tutuksi, mikä syö muuten loistavaa tunnelmaa.

Kenties länsimaisesta kehittäjästä juontuen myös pelin arvoitukset ovat kokeneet kevyen tyhmennöksen. Aiemmissa osissa ongelmat ratkaistiin vihjeiden, kuten runojen, kieroutuneen logiikan avulla. Silent Hill: Homecoming puolestaan luottaa vahvasti esineisiin liittyviin ongelmiin, eivätkä ne tuota minkäänlaista päänvaivaa puzzleihin perehtyneille.

Taistelun puutteista ja helpoista arvoituksista huolimatta Silent Hill: Homecoming on selkeästi askel oikeaan suuntaan. Se onnistuu vangitsemaan saman tunnelman kuin ensimmäiset osat ja moni ensimmäisistä osista tuttu elementti on oikeutetusti kopioitu suoraan peliin takaisin. Akira Yamaokan nerokkaat ja tunnelman tiiviinä pitävät noise/ambience sävellykset ovat myös tallessa. Kappaleiden eeppinen tunnelma ei kuitenkaan aina kulje käsi kädessä pelin kanssa, esimerkiksi silloin, kun pelaaja pohtii miten selviytyä turhauttavan taistelumekaniikan puitteissa hengissä.

Silent Hill tekee paluun niin hyvässä kuin pahassakin. Sen helmasyntejä ei voi ohittaa ja ne, jotka eivät ole innostuneet kauhupeleistä alunperinkään tuskin osaavat keskittyä tarinan hienompiin nyansseihin. Genren ystäville peli sen sijaan on taatusti rahansa arvoinen 12-tuntinen. Kovimmille faneille uudelleenpeluuarvoa antaa viisi erilaista loppua, jotka perustuvat pelaajan tekemiin valintoihin pelin aikana.