Silent Hill Origins

Täysperävaunurekkaa kuskaavan Travisin ilta saa yllättävän käänteen, kun mystinen kaapuun pukeutunut hahmo makaa rähmällään keskellä tietä. Lukkojarrutuksen jälkeen rahtarimme painaa kaapusankarin perään ja päätyy palavan talon pihamaalle. Joku on edelleen liekkien saartamana, ja pitäähän uhri aina palosta pelastaa. Talon yläkerrasta löytyvä ihmisuhri paljastuu pieneksi tytöksi, jonka makuusija näyttää epäilyttävästi kulttitouhuilta. Rekkakuski-Travis nappaa kersan kainaloon ja pakenee tulimyrskyä. Viimeisillä voimillaan hän saa raahattua lapsen ulos talosta, ja juuri ennen pyörtymistään Travis kuulee sireenien äänen. Seuraavana päivänä Reiska Rahtari herää puistonpenkiltä ja pikaisen tutkiskelun jälkeen usvan peittämä unelias pikkukaupunki paljastuu Silent Hilliksi. Näin alkaa häiriintynyt selviytymiskauhistelu ja taistelu eloonjäämisestä.

Silent Hill -pelisarja on tullut tunnetuksi ahdistavasta tunnelmastaan, eikä uusin osa tee toimivaan kaavaan poikkeusta. Syke pysyy kautta linjan korkealla, sillä Konami on onnistunut painostavan ilmapiirin luomisessa erinomaisesti. Onko tämä hyvä vai huono juttu, sen saa jokainen päättää itse. Minä haluan viihtyä pelien parissa, ja Silent Hill Originsia pelatessani fiilikset eivät olleet kovinkaan positiivisia. Toisaalta on hienoa, että peli pystyy herättämään muitakin tunteita ilon, onnistumisen ja vihan lisäksi. Kovin heikkohermoisille peliä ei kuitenkaan voi suositella, sillä yöunet saattavat jäädä varsin vähäisiksi.

Suurin kiitos pelkotilojen ja ahdistuksen nostattajana kuuluu eittämättä pelin onnistuneelle musiikkiraidalle. Sävelet saavat niskakarvat nousemaan pystyyn ja kämmenet kostuvat hiestä. Suvantokohdissa piruja maalaillaan seinille rauhallisilla jousiosuuksilla, kun taas vihollisten hönkiessä iholle musiikki muuttuu nopeaksi tilutukseksi aivan kuin kauhuelokuvissa ikään. Kauhuleffoille uskollisesti dialogi on kuitenkin valitettavan heikkotasoista. Väsyneesti paasattu vuoropuhelu on kuin Peräseinäjoen kansalaisopiston teatteriryhmän tuotosta ja luo todella ikävää kontrastia muuten onnistuneeseen äänimaailmaan.

Teknisesti Konamin pelottelupeli on tyylipuhdas Resident Evil -klooni, niin hyvässä kuin pahassakin. Kamera on lukittu yhteen pisteeseen, vaikka silloin tällöin kameramies irtaantuukin seuraamaan päähahmoa. Muutamassa kohdassa tyylikkyys on vienyt voiton toimivuudesta, mutta näitä kamera-ajoja on onneksi melko harvassa.

Ohjaus on ikävän suurpiirteistä ja kontrolleja vaivaa tunnottomuus. Travisin liikkeet eivät iskostu selkäytimeen, ja varsinkin taistelukohtaukset tuntuvat yhtä ihanalta kuin jalkapohjien trimmaaminen juustoraastimella. Pikselimöröt eivät onneksi ottele tosissaan ja kaatuvat muutamasta napakasta niitistä.

Paholaisia pääsee kurittamaan nyrkkien ohella kiitettävän laajalla asearsenaalilla. Kättä pitempää on tarjolla niin lekan kuin kakkosnelosenkin muodossa ja näiden väliin mahtuu reipas katalogi kaikenlaista kannikkaa. Lyömäaseiden lisäksi kipua voi aiheuttaa vaikkapa paiskaamalla vihollista telkkarilla. Aseet eivät kestä loputtomiin ja ne saattavat hajota liian ahkerassa käytössä. Telsut ja muut paiskattavat artikkelit tuhoutuvat kertalaakista, mutta Salora on onneksi monta kertaa tappavampi kuin lankunpätkä.

Grafiikan suhteen odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla, mutta peli pääsi yllättämään iloisesti. Vaikka näkymät eivät olekaan mitään Gears of Waria, on pelottelupelin kuvallinen anti varsin asiallista, ottaen huomioon että alustana on jo konsoleiden vanhainkodissa kituutteleva Playstation 2. Varsinkin valaistusefektit ovat onnistuneet mainiosti ja taskulampun valossa pimeiden kohteiden tutkiminen on toteutettu hienosti. Myös rakeisuus, joka saa pelikuvan näyttämään filmikameralla kuvatulta, sopii pelin henkeen komeasti.

Pikkukaupungin pelkokerroin ei varmastikaan ole jokapojan kahvikupponen, mutta selviytymiskauhuveteraanit saavat tästä varmasti kiksinsä. Ellet kärsi rytmihäiriöistä, pärjäät paineen alla, etkä piittaa kankeista kontrolleista, kannattaa tämä pelottelupläjäys kantaa kaupasta kotiin. Me muut katsommekin sitten halinalleja ja pelaamme pirteän värisiä ja ennenkaikkea iloisia pelejä.