Sonic and the Black Knight

Sonicin ja pehmeitä höpisevän Excalibur-miekan tiet kohtaavat, kun sininen siili imaistaan keskelle keskiaikaista kahinaa. Toisin kuin taruissa yleensä, tässä kertomuksessa yllättävän ilkeämielinen kuningas Arthur kera oudon tutuilta näyttävien pyöreän ritarien alistaa satumaailmaa ikeensä alle. Tarjolla on perinteiset prinsessa puoline valtakuntineen sille joka Arthurin kukistaa, joten matkaan käy siilin tie.

Pelilliset lähtökohdat ovat mielenkiintoiset. Tasoloikkaa on höystetty kevyillä roolipelielementeillä sekä pikkuhiljaa avautuvalla maailmankartalla. Tehtäviä voi nappailla suoritettavaksi vapaaseen tahtiin, eikä juonen mukaan ole mikään pakko edetä. Mitä paremmilla arvosanoilla kentän saa suoritettua, sitä enemmän kokemusta ja lakeijoita siilin plakkariin kertyy. Kenttien jälkeen taskuihin tarttuu myös erinäistä tavaraa, joista osaa voi käyttää tasojen aikana esimerkiksi parantamaan puolustustusta, suojelemaan halvaantumiselta ja sen sellaista peruskikkaa. Systeemissä on riittävästi syvyyttä toimiakseen pelin eduksi. Hyvä niin, sillä pelin tarina on lopputaisteluvaiheessa parissa illassa, vaikka kokonaan koskemattomia kenttiä löytyy vielä lukuisia.

Vaan kaiken näyttäessä hyvältä, kampataan siili polvilleen surkealla kenttädesignilla ja epämääräisellä ohjauksella. Pelin tasot ovat toinen toisensa jälkeen samanlaisia Sonicin selän takaa kuvattuja tasoloikkaputkia. Ympäristöt ja tehtävät vaihtelevat mutta meno ei. Eteneminen on paikoitellen todella sekavaa, osaa ansoista ei pysty ohittamaan putken kapeudesta johtuen ja juoksenteleminen alkaa pidemmissä annoksissa toistamaan todella pahasti itseään. Edessä pönöttävät vihollisaallot tuhotaan heiluttelemalla wiimotea sinne tänne vailla mitään logiikkaa.

Kaasu on parasta pitää koko ajan pohjassa, sillä ensimmäistä kertaa Sonicin historiassa siili kiihtyy täyteen vauhtiin too-oodella hitaasti. Raukea vauhdinotto on äärimmäisen raivostuttavaa erityisesti muutenkin sekavissa ja turhauttavissa pomotappeluissa. Oma päreeni paloi lopullisesti päästyäni viimeiseen taisteluun, jossa väistelyvaiheen jälkeen iskut pomohirvityksen nahkaan piti huiskia modernisti reaktiotestinä. Kun kiljoonannenkaan yrityksen jälkeen yksi osumista ei suostunut rekisteröitymään osuneeksi, jätin Arthurin suosiolla likistämättä.

Ydinpelin sössiminen on valtava sääli, sillä muilta osin Sonic and the Black Knight on onnistunut. Maailma on varsin komean näköinen paikka, satukirjamaiset välianimaatiot ovat hienoja ja kiehtovia eikä ääniraitakaan loppujen lopuksi ole hassumpi järkyttävää dialogia ja ääninäyttelyä lukuunottamatta. Siinä missä peli onnistui alkupuolellaan vielä viihdyttämään ongelmista huolimatta, kävi turhautumiseni kuitenkin loppua kohden niin äänekkääksi, että perheen kauniimpi osapuoli kielsi koskemasta peliin enää kertaakaan. Kenties niin oli parasta.