Splinter Cell: Deathwatch (Netflix)

Kun Castlevania saapui Netflixiin, Konamin ikonisen videopelisarjan animesovitus tuntui raikkaalta tuulahdukselta. Kärsittyään vuosien ja vuosien keskinkertaisten adaptaatioiden läpi tämä sarja vaikutti aidolta ja hyvin kootulta, ja luonnollisesti se tuntui hyvältä kaavalta, johon Netflix ja muut yhteistyökumppanit voivat suuntautua tulevaisuudessa. Seuraavina vuosina saimme adaptaatioita sellaisista kuin Tekken, Cyberpunk, Cuphead, Tomb Raider, Dragon Age, Dota, Devil May Cry, Onimusha ja jopa Ubisoft-pohjainen Captain Laserhawk: A Blood Dragon Remix. Jälkimmäinen projekti on mielenkiintoinen esimerkki, sillä vaikka se on sinänsä hyvin kasattu, kuten Ubisoftin melko tuttu pelifilosofia, nyt nämä Netflix-anime-projektit alkavat tuntua hyvin samanlaisilta. Se on kuin astuttaisiin jo nähtyjen alueelle, ja näin on jälleen kerran Splinter Cell: Deathwatchin kohdalla.

Tämä on sarja, joka ottaa lähdemateriaalin ja antaa sille sitten oman lisänsä. Sinun ei tarvitse olla Splinter Cell -mestarietsivä ymmärtääkseen tarinaa ja kerrontaa, se on melko suoraviivaista ja raskasta selostusta, vaikka siinä onkin muutamia viittauksia alkuperäiseen materiaaliin. Se ottaa siis Splinter Cellin perustan ja vääntää sen tarinaksi, jossa se viehätysvoima, joka teki peleistä niin ikonisia, on jäänyt taka-alalle. Sen sijaan, että näemme Sam Fisherin ryömivän varjoissa ja poimivan vihollisia hiljaisesti herättämättä epäilyksiä, näemme hänen ampuvan ja hakkaavan vastustajia väkivaltaisesti kuoliaaksi taistelun tuoksinassa, ja tätä polarisoivat keskustelut hi-tech-huoneissa, joita valaisevat monitorien siniset valot. Se olisi kuin sovittaisi muutamat ensimmäiset Metal Gear Solid -pelit ja kehystäisi ne Mission: Impossible -elokuvaksi. Se on varmasti viihdyttävää, mutta se menee myös hieman ohi alkuperäisen materiaalin tarkoituksesta.

Mutta joka tapauksessa tämä sarja ei kerro Sam Fisheristä parhaassa iässään, joten ehkä hänen taktinen ja taistelutekniikkansa on vanhemmalla iällä hieman muuttunut. Itse asiassa tarina ei oikeastaan edes kerro Samista vaan nuoremmasta Echelon-agentista nimeltä Zinnia McKenna, joka sotkeutuu salaliittoon, joka on paljon suurempi kuin kukaan olisi osannut odottaa. Tapaus saa Samin takaisin toimintaan pelastamaan tilanteen, ja tämä johtaa maailmanlaajuiseen (tai no... lähinnä eurooppalaiseen) seikkailuun, jossa kaksikko kerää tietoja ja pyrkii estämään terroristien salaliiton.

Suuressa mittakaavassa tarina on melko suoraviivainen, ja annan tunnustusta muutamille yllätyksille ja käänteille, joita he esittävät matkan varrella. Ne eivät ole lainkaan niin sähäkkiä kuin jotkin nykyaikaisen median käänteet, mutta ne eivät myöskään iske kuin salamanisku. Tämä johtuu jossain määrin sarjan yleisestä teemasta, joka on melko hienovarainen ja vailla vaikutusta, mikä ei lopulta tarkoita, että kyseessä ei ole koskaan jännittävää materiaalia tai jännitystä. Se on vain katsottavaa televisiota, joka ehkä vaikuttaa hieman kiteyttävämmältä niille, jotka saavat nostalgisen aallonpohjan aina, kun Splinter Cell mainitaan lauseessa.

Pointtina on, että käsikirjoittaja Derek Kolstadilla on joitakin kerronnallisia ideoita, jotka toimivat tässä sarjassa, ja juonen yleinen kehitys on riittävän viihdyttävää. Mutta toimintajaksot eivät aina tunnu kovin Splinter Celliltä, dialogi ja esitykset ovat niin apaattisia ja kylmiä (kuten koulutettujen tappajien luultavasti pitääkin olla), että tunteet eivät koskaan paista läpi, ja animaatiotekniikka ja tapa, jolla koko sarja on koottu, on nyt niin tuttu, että on yhä vaikeampi erottaa tätä esimerkiksi Tomb Raider -ohjelmasta.

Kyse ei ole ollenkaan siitä, että tämä olisi huono sarja, vaan se on yksinkertaisesti hyvää televisiota, mutta se on myös pointti, sillä se ei ole koskaan mitään sen kummempaa. Se on tuttu ja ennalta-arvattava, katsottava mutta ei vaikuttava, ja vaikka se antaa Splinter Cell -sarjalle hieman uutta puhtia, se ei todellakaan ole sellainen paluu muotoon, jota monet toivovat. Katso tai älä katso. Tämä ei ole pakollinen sarja, mutta ei myöskään niin huono, että sitä kannattaisi välttää hinnalla millä hyvänsä. Ehkä tuo keskinkertaisuuden taso on jo synti sinänsä...